Voiko unelmiensa elämän luoda mielikuvilla?

Viime viikonloppuna olimme perheeni luona Etelä-Pohjanmaalla ja sunnuntaina päädyimme katselemaan vanhoja valokuvia. Outoa, että muistin lähes jokaisen kuvanottohetken. Suurimman osan niistäkin, joissa olin 5-vuotias. Asuimme tuolloin Amerikassa, joten uskon monivivahteisen ja tapahtumarikkaan elämän olevan syynä sille, että muistan asioita niin selkeästi jo noilta ajoilta.

Kuvista tulvi mieleeni monenlaisia muistoja. Oli muistoja lapsuudenystävistä, kaverisynttäreistä, sukulaisista, sisaruksista, eri näköisestä kodin sisustuksesta, vaatteista, lemmikeistä, vanhan mallisista limsapulloista ja 90-luvun karkkipusseista. Tuntui, että nuo ajat palasivat kirkkaina mieleeni.

Jäin miettimään, miten jokaisen elämässäni tapahtuneen asian on täytynyt tapahtua, jotta olen tässä nyt. Uskon vahvasti, että jokaisella asialla on jokin suurempi tarkoitus ja että mikäli jotkin asiat olisivat jääneet tapahtumatta, en eläisi sellaista elämää, kuin nyt elän.

Pienenä en epäillyt tekemisiäni, tai en ainakaan muista tehneeni niin. Ei minulla ollut tarkkaa visiota siitä, mikä minusta tulee isona, mutta toteutin paljon niitä asioita, jotka toivat minulle onnea ja iloa. Tähänkin päivään yltäviä yhdistäviä tekijöitä on. On suunnittelemisen ja luomisen halu sekä halu auttaa muita. Olen pienestä pitäen ollut sinnikäs ja kun olen jotakin tehnyt, olen tehnyt sen täysillä.

12-vuotiaana olen piirtänyt ystäväni kanssa unelmatalojemme pohjapiirrustuksia ja suunnitellut koirakennelin perustamista. Olen aina suunnitellut paljon asioita paperille kirjoittaen tai piirtäen ja sitä kautta unelmoinut minulle hyvää mieltä tuovista asioista. 

Siskoni kanssa suunnittelimme vaatemallistoa, jota yhdessä ideoitiin ja jota siskoni toteutti paperille – hän kun oli (ja on) kynän kanssa paljon lahjakkaampi kuin minä. Brändinimikin oli keksitty. Pienenä omat unelmat eivät kysyneet todennäköisyyksiä. Silloin unelmia työstettiin puhtaasti sydämestä käsin. Suunniteltiin ja unelmoitiin sitä, mikä tuntui oikealta ja kivalta. Ei silloin ollut noloa esittää ideoitaan sisältä kumpuavalla innokkuudella, vaikka muut saattoivat joskus ajatella, että no mitä nyt tällä kertaa.

Tiesin aina, että haluan muuttaa Helsinkiin. Eräänä tammikuun iltana 18,5-vuotiaana tein työhakemuksen Korkeasaaren kahviloihin. Edes ylioppilaskirjoitukset eivät olleet tuolloin vielä kokonaan ohitse. Kerroin äidilleni asiasta, mutta hän ei ollut ajatellut, että saisin haastatteluun kutsun. Kutsu tuli ja muutama tunti haastattelun jälkeen sain vahvistuksen siitä, että minut on valittu. Uudet kuviot valtasivat ajatukseni, enkä olisi malttanut odottaa huhtikuussa tapahtuvaa muuttoa Helsinkiin.

Tuntuu, että teen tälläkin hetkellä asioita uskoen taianomaisella tavalla tulevaisuuteen ja siihen, että se tuo tullessaan juuri sitä, mitä tarvitsen. Joskus saan sitä mitä olen toivonut, toisinaan jotain mitä en ole osannut edes odottaa. Oppiläksyjä, joista täytyy oppia. Toivottuunkin määränpäähän saattaa päästä mitä omituisinta reittiä, sen vuoksi silmät täytyy pitää jatkuvasti auki. Elämä antaa sitä mitä elämäämme tarvitsemme. Ja se ei ole aina pelkkää ihanuutta.

Pohdiskelin viikonloppuna sitä, miten olen oikeastaan päässyt tähän missä olen nyt. Moni asia, joka elämässäni tällä hetkellä on läsnä ja olemassa, on ollut ajatuksissani nuorempana. Tiesin jo nuorena, missä haluan parikymppisenä asua. Tiesin, miten haluan asua. Että haluan lemmikkejä ja samanhenkisiä ystäviä. Tiesin, millaisia asioita haluan tehdä. Osa mieltymyksistä on voinut hieman muuttaa muotoaan, mutta sehän ei minua haittaa – rakastan muutoksia! Kuitenkin pääpiirteittäin elämäni on juuri sellaista, ehkä enemmänkin, mistä nuorempana unelmoin.

Silti; olen epäonnistunut, olen itkenyt, olen miettinyt miksi, olen miettinyt tarkoitustani ja koko elämän tarkoitusta. Olen tuntenut välillä, ettei elämässä ole mitään järkeä ja minulla on ollut ajanjaksoja, jotka ovat tuntuneet pitkiltä ja tylsiltä. Mutta aina – aina, inspiraatio ja ilo ovat saapuneet takaisin. Joka kerran jälkeen olen hitusen viisaampi ja kärsivällisempi.

Olen oppinut, että tylsiin ja ikäviin ajanjaksoihin kannattaa suhtautua niin kevyesti kuin vain suinkin pystyy. Tiedän, että tylsät ajat eivät kestä ikuisesti, niin kuin eivät iloisetkaan. Ja eihän mikään tuntuisi miltään, ellei välillä täytyisi käydä vähän syvemmällä.

Viikonloppu oli todellista akkujen latausta, sillä olen hetken aikaa käsitellyt paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, jotka ovat liittyneet minuun itseeni. Mitä minun pitäisi tehdä ja miten minun pitäisi sitä tehdä? Mitä tietyt mieltymykset ja unelmat kertovat minusta? Mitkä kaikista näistä unelmista pitäisi toteuttaa? Mitä sisimpäni viestejä minun pitää kuunnella? Viikonloppuna pysähdyin miettimään niitä asioita, jotka ovat aina olleet elämässäni vahvasti esillä taitoina tai unelmina. Ja sitä, miten niistä on nyt tullut osa elämääni. Lähes kaikista, ainakin jollain tapaa. Ei ole siis mitään syytä olla uskomatta, etteikö tämänhetkisistä unelmista tulisi aivan yhtä totta kuin niistä, jotka ovat totta tänään.

Aurinkoista torstaita!

💚 Iida

Tehokkaampia työpäiviä, rennompia vapaapäiviä

Otettiin tuossa viikonloppuna pieni irtiotto arjesta ja suunnattiin kahdeksi yöksi kohti Naantalin kylpylää. Se oli joululahja Miikalta mulle. Vaikka mitään superväsymystä ei ole ollutkaan, tunsin silti tarpeen levähtämiselle. Sellaiselle rentoutumiselle, ettei oikeasti vaan voi tehdä mitään. Siis sellaista pientä näpertämistä, joka estää täydellisen rentoutumisen. Kotona alan usein siivota ja järjestellä paikkoja, ellei ole mitään muuta tekemistä. Osaan siis työllistää itseni ihan kiitettävän hyvin – niin hyvässä kuin pahassa. Harvoin osaan olla aloillaan ja vain olla. Olen alkanut tietoisesti ottaa itselleni enemmän aikaa. Aikaa kirjojen lukemiselle, rentoutumiselle ja rauhoittumiselle. Kuitenkin ajan tekeminen tuntuu jostain syystä monesti haastavalta.

Reissussa tehtiin asioita ihan fiiliksen pohjalta. Ei suunniteltu aikataulua, ainoa määräävä tekijä oli aamiainen, jonka takia kello herätti aamuisin. Muuten vain oltiin, otettiin päikkäreitä, käveltiin auringonpaisteessa, syötiin ja käytiin kylpylässä. Pystyin huomaamaan, miten oma puhetapanikin muuttui. Olin rauhassa ja tunteille oli enemmän tilaa. Sydän oli enemmän mukana olemisessa ja tekemisessä. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että pystyn arjessakin olla hyvin läsnä, on pakko myöntää, että alitajunnassa pyörii aivan liikaa arkeen ja työhön liittyvät ajatukset. Jotenkin lomamoodissa pystyy paremmin vain olla. Opettelen koko ajan tuon läsnäolon tuomista arjen keskelle ja olen kehittynyt siinä aika paljon. Viime viikonloppu oli kuitenkin hyvä huomautus siitä, että omaa (ja yhteistä) aikaa täytyy tehdä enemmän ja omistautua tuolle ajalle enemmän.

Helposti saatan olla läppäri auki koko päivän, iltaan asti. Kun sitten mietin, miten paljon läppärin äärellä istumisesta on ollut aktiivista ja hyödyllistä työntekoa, tajuan että voisin olla tehokkaampi. Tuntuu vaikealta lähteä koiran kanssa kävelylle kesken päivän tai käydä tekemässä salitreeni lounaan jälkeen, vaikka silloin salilla olisi hiljaista ja oma mieli kaipaisi pientä boostia. Oikeasti tauon pitäminen ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin että päästää irti, sulkee läppärin kannen ja suuntaa huomion hetkeksi johonkin muuhun asiaan.

Makoilin lauantaina aamiaisen jälkeen hotellin sängyllä ja luin Lifted:in blogipostauksen työn ja vapaa-ajan erottamisesta. Suosittelen lukemaan tekstin, se nimittäin herätti ajatuksia. Postaus kehotti unohtamaan tasapainon, joka oikeastaan on vain painon pyrkimystä mahdollisimman lähelle keskipistettä. Tasapaksua tekemistä saamatta mitään aikaan. Kaukana täysillä tekemisestä tai täysillä rentoutumisesta. Tämä sai minut miettimään omaa työtapaani. Ja myös tasapainon käsitettä. Miten tasaisia viikkoni ovatkaan? Teen töitä koko ajan, enemmän tai vähemmän. Koen jonkinlaista turvaa siitä, että läppäri on auki. Jos joku soittaa, voin sanoa, että "juu, on mulla kalenteri ja läppäri tässä auki". Oikeastaan tuo on aivan turhaa energian tuhlausta. Viikonloput olen pyhittänyt vapaalla olemiselle, mutta tajusin, ettei viikonloppujenkaan sisältö ole ollut sellaista tekemistä, joka olisi palvellut omaa henkistä hyvinvointiani – ainakaan 110 %:sesti.

Viime viikolla kävin useammassa tapaamisessa, eli en viettänyt kaikkea aikaani tietokoneen ääressä. Oikeastaan työskentelin koneen parissa melko vähän verrattuna muihin viikkoihin. Tajusin, että mikään ei romahda, jos en ole kotona valmiustilassa ja tee töitä, jotka eivät ole prioriteettilistan kärkipäässä. Viime viikonlopun hiljainen pohdiskelu herätti ajattelemaan asiaa enemmän. Nyt tähän täytyy tehdä muutos. Pitkät työpäivät ovat kyllä silloin tällöin sallittuja, kunhan ne ovat tehokkaita. Täysillä työskentelyn vastapainoksi täytyy pitää myös vapaata 110 %:sesti.

Pidän maanantaista. Se on aina uuden, hyvän viikon mahdollisuus. Tänään tein päätöksen, etten avaa läppäriäni ennen kuin olen tehnyt aamiaisen, syönyt sen ja päivittänyt kalenterini. Kuuntelin rauhallista musiikkia ja meditoin. Laitoin muutamia viestejä omista fiiliksistä ystävän kanssa ja oloni koheni entisestään. Vasta sitten avasin läppärin. Päätin, etten avaa 110 välilehteä tai harhaudu katsomaan mitään muuta kuin oli tarpeen. Vastailin sähköposteihin ja avasin blogin. Tämän postauksen jälkeen syön lounaan ja lähden salille. Iltapäivällä teen lisää töitä ja sovin mahdollisia tapaamisia. Inspiroivien ystävien seuraa kaipaan myös, joten ehkäpä tässä sovitaan muutamat treffit tälle viikkoa.

Yrittäjänä aloittamisen myötä olen huomannut, että päivien rutiinit ovat muuttuneet. Aamuisin en lähde töihin 7:30, syö lounasta aina kello 11:30 ja lähde kotiin 16:00. Työnkuvaani kuuluu asiakkaiden luona käyminen ja kotoa käsin työskentely. Jotkut päivät voivat olla pidempiä ja vaatia enemmän työtä, toiset voivat olla rennompia. Pidän siitä, ettei työskentelyni ole yhteiskunnan mallin mukaista, sillä oman luominen ja toteuttaminen on todella inspiroivaa. Voin silti huomata, että vahvaa työntekotavan mallia on iskostettu päähäni siitä lähtien, kun koulutaival on alkanut. Joudun päivittäin muovaamaan ajattelutapaani hyväksyvämpään suuntaan, etten koe tietyistä asioista huonoa omaatuntoa. Vaikka tiedän, ettei tarvitse, joudun silti käymään sisäistä keskustelua asiasta itseni kanssa.

Yrityksen pohjan rakentaminen alkaa olla valmiina ja nyt alkaa varsinainen työn toteuttaminen sekä hiomis- ja kehittämisvaihe, jolloin kotona tehtävä työ on helpompaa ja kevyempää. Nyt tuntuu, että kohta tapahtuu paljon! Luotan tähän tunteeseen. Jatkossa pyrin aiempaa tehokkaampaan työskentelyyn. Tällä viikolla teen tehokkaasti ne asiat, jotka listallani ovat ja lopun ajan käytän omaa hyvinvointiani edistävien asioiden tekemiseen. Tällä tavoin saan luotua juuri tuota aiemmin mainittua vastapainoa.

Tehokasta ja inspiroivaa alkanutta viikkoa! ✨

💚 Iida

Kaikki on mahdollista

Tiistaina illalla puhelimeni soi. Soittaja oli Aira Samulin. Kun kuulin hänen nimensä, tunsin kuinka poskilleni nousi puna. Olin lähettänyt hänelle käsin kirjoitetun kirjeen vain muutamia päiviä aikaisemmin. Olin etsinyt osoitteen Google Mapsista, sillä en tiennyt hänen tarkkaa osoitettaan. Tiedustelin kirjeessä, olisiko meidän ollut mahdollista tavata kakkukahvien merkeissä hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Olisi ollut mahtavaa päästä istahtamaan alas ja jutella hänen kanssaan elämästä, ilosta ja positiivisesta asenteesta. Olisin tehnyt keskustelun pohjalta Ilostu-blogiin jutun. Puhelu oli iloinen kokemus, vaikka tapaaminen ei kiireiden vuoksi onnistunutkaan. Ainakaan sen aika ei ollut vielä.

Ajattelin puhelun aikana, että tuollainen minäkin haluan olla 90-vuotiaana. Ihmisen asenne elämää kohtaan ratkaisee, miten kaikkeen suhtautuu ja miltä elämä lopulta omiin silmiin näyttää. Aina, joka tilanteessa on vapaus valita millaisen lähestymistavan asioihin ottaa. Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta tai virheetöntä, ilman niitä emme koskaan oppisi uutta. Pystyin aistia puhelimen välityksellä sen positiivisen energian, mikä hänestä välittyi. Ajattelin siinä, miten paljon elämänkokemusta ihmisellä voi 90 vuoden ajalta olla. Tunsin suurta arvostusta häntä kohtaan.

Juttelimme hetken ja olin kiitollinen siitä, että hän vaivautui soittamaan minulle kaiken kiireen keskellä. Sen jälkeen, kun suljin puhelimeni, minut valtasi valtavan hyvä tunne. Kirjettä postiin viedessä olin uskonut saavani vastauksen ja sen minä nyt sain. Olin tästä aikeesta kertonut muutamalle ihmiselle ja tuntui, että joitakin ajatus huvitti.

Haluan sanoa kaikille, että tee juuri niitä asioita, joihin itse uskot! Sillä, uskooko siihen muut, ei ole väliä. Tämä oli yrittäjätaipaleeni ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että kannattaa tehdä juuri sitä, minkä itse kokee hyväksi. Ja hyvä ei aina tarkoita mukavuusalueella pysymistä. Olen aina ajatellut, että elämässä on mahtavaa tehdä asioita, joihin muut eivät välttämättä usko ja näyttää sitä kautta, että kaikki on mahdollista. Kun alkaa tehdä asioita, jotka ylittävät mukavuusalueen, kynnys tehdä jotakin vielä isompaa muuttuu aiempaa matalammaksi.

Jos kaikki pysyisivät mukavuusalueellaan, mikään ei koskaan kehittyisi tai muuttuisi. Sitä paitsi se tunne, joka itsensä ylittämisestä tulee, on niin hyvä, että miksi ei kokeilisi rikkoa kaikkia perinteisiä rajoja ja tekisi asioita, jotka saavat tuntemaan että on elossa? Rakastan olla inspiroituneiden ihmisten seurassa, sillä sellaisten ihmisten parissa luovuus ja innostus kasvaa entisestään. Sellaisessa seurassa mitä hulluimmat ideat ovat tervetulleita ilman, että kukaan nauraa. Ainakaan pahalla. ;)

Olen persoonana sellainen, joka kaipaa suuria tunteita. Sellaisia syntyy, kun systemaattisesti toteuttaa itseään. Jos eläisin "tavallista" elämää, varmaan masentuisin. Haluan uskoa kaikista mahtavimpiin asioihin ja hullunkuriselta kuulostaviin mahdollisuuksiin. Haluan uskoa, että asiat voivat muuttua pahasta hyvään ja että kaikki avaimet ovat käsissämme. Vaikka emme aina heti tiedostaisi sitä.

Halusin kertoa, että itseään kuuntelemalla, itseensä uskomalla ja itseään toteuttamalla saa valtavasti iloa ja elinvoimaa. Sen varmaan kaikki jo tiesivätkin? :) Tämänkin tiistaisen puhelun perusteella voisin yhtä hyvin ajatella, ettei yritystäni palkittu, koska tapaamista ei ainakaan toistaiseksi ollut mahdollista järjestää. Näen tämän kuitenkin vain mahtavana kokemuksena, merkkinä siitä, että mitä vain voi tehdä ja saavuttaa. Puhelu sai aikaan ihanan tunteen, ison hymyn huulille ja suuren kiitollisuuden tunteen.

Kaikki riippuu siitä, miten sinä siihen suhtaudut.

Ihanaa viikonloppua!

<3 Iida

Kuvat: Eveliina Tistelgren

Elämän tarkoitus

Monesti elämässä tapahtuvia asioita ei pysty järjellä selittää, ei ainakaan heti tapahtumahetkellä. Harvemmin kaikkea tarvitseekaan järkeistää, mutta useimmiten pohdimme, mikä tarkoitus asioilla on. Tapahtuman syytä ja merkitystä saatetaan pohtia kovastikin eikä siitä huolimatta nähdä, minkä vuoksi jokin asia tapahtui tai jätti tapahtumatta. 

Elämää on helpompi ymmärtää tiettyä ajanjaksoa jälkikäteen tarkasteltaessa. Silloin pisteitä on helpompi yhdistää ja ymmärtää, miksi tietyt asiat tapahtuivat ja toiset eivät. Miksi tietyt ihmiset tulivat vastaan ja toisia ei näkynyt, vaikka toivoi. Usein voi melkein kuulla sen, kun palaset loksahtelevat kohdilleen ja näkee kaiken vaikutuksen kaikkeen. Silloin voi kiittää kaikista matkalla eteen tulleista esteistä ja epäonnistumisista. Niiden ansiosta olet juuri siinä, missä tällä hetkellä olet. Ne ohjasivat kohti tarkoituksenmukaisempaa päämäärää.  Kaikkia tilanteita ei ole helppo käsitellä lahjoina ja toisinaan niistä voi olla vaikeaa kokea kiitollisuutta. Siitä huolimatta jokaisella tilanteella ja kokemuksella on jokin syy. Jos vielä et näe syytä, et ole perillä. Niinhän se somessa paljon pyörivä sanontakin menee: "Everything will be alright in the end. If it's not alright, it's not the end."

Nyt on paljon tullut mietittyä viime vuotta ja sitä, miten kaikki vuoden 2016 tapahtumat ovat johdatelleet kohti nykyhetkeä. Pystyn nyt ymmärtämään miksi tietyt asiat antoivat odottaa toteutumistaan ja miksi jotkut asiat turhauttivat. Sanoinkin jo viime postauksessa siitä, miten tuntuu kuin vuosi 2016 olisi ollut ikään kuin tulevaisuuden perusteiden rakentamista. Jo tämä pieni pala tätä vuotta 2017 on todistanut, että niin se todella olikin. 

Tällaiset oman luottamuksen vahvistajat, havainnot siitä miten yksi asia vaikuttaa toiseen, luo melko levollisen mielen. Olipa tilanne millainen tahansa, on helpompaa olla tilanteessa läsnä luottaen, että loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Luottamus kaiken tulemiseen ja tapahtumiseen oikealla hetkellä luo sisäisen rauhan ja auttaa uskomaan vastoinkäymisistä huolimatta päämäärän saavuttamiseen.

Kaikista tärkeintä on, että kaikessa muistaa olla itselleen uskollinen ja kuunnella, miltä sisimmässä tuntuu. Ei kukaan itselleen valehtele, tai vaikka valehtelee, sisimmässään tietää kuitenkin oman totuutensa. Omaa intuitiota kannattaa kuunnella, sillä se vie sinua sille tielle, jota sinun kuuluukin kulkea. Välillä muut voivat katsoa kummastellen, että onpas tuolla suuret tavoitteet. Muut voivat kyseenalaistaa ajatusmallejasi tai elämäntyyliäsi, mutta tämä maailma kaipaa unelmiensa toteuttajia, jotka ravistelevat perinteisiä yhteiskunnan luomia malleja. Sillä lailla yhä useampi uskaltaa toteuttaa sitä, minkä kokee aidosti omaksi jutukseen. Uskomalla ja luottamalla omaan ääneen, tekee itselleen suuren palveluksen. Niin pitkään, kun revit itseäsi eri suuntaan kuin sisimpäsi toivoo sinun menevän, elämä heittää tiellesi monenlaisia oppiläksyjä. Niiden ei ole tarkoitus lannistaa sinua – ne yrittävät kertoa sinulle jotakin arvokasta. Kunhan vain uskallat selvittää, mikä niiden viesti on.

Onnellista perjantai kolmattatoista!

<3 Iida

Ps. Minun unelmaani voi seurata myös Ilostu Oy:n blogissa, osoitteessa http://ilostu.fi/blogi/.

Ilostu Oy löytyy myös:

Instagramista @ilostuoy

Facebookista Ilostu Oy

Käy kurkkaamassa! ;)

Kiitos ja hei 2016

Muiden somepäivityksiä seuranneena näyttää, että vuosi 2016 on ollut todella monelle eteenpäin puskemisen, henkisen kasvun ja tulevaisuuden rakentamisen vuosi. Enemmän minulle on tullut vastaan päivityksiä ja postauksia, joissa viime vuosi on ollut ihmisille enemmän vaikea kuin helppo. En oikein osaa sanoa, mikä teema omaa vuottani parhaiten kuvaisi, mutta en sanoisi sen olleen erityisen vaikea. Kohdallani se on ollut pääosin sellaista pientä näpertämistä elämän eri osa-alueiden kanssa, vaikka isojakin asioita on tapahtunut.

Tuntuu kuin viime vuodenvaihteesta olisi ikuisuus aikaa. Olimme Australiassa, kun vuosi vaihtui ja kun nyt mietin asiaa, se oli jollakin tapaa startti ja herätys uuteen vuoteen. Meidän matka kasvatti, sillä emme selvinneet kaikesta helpoimman kautta. Alkuvuonna 2016 yritin kovasti löytää sisäistä tasapainoa, mutta etsin sitä vääristä paikoista. Tajusin, etten varsinaisesti halua löytää mitään, vaan päästää irti. Halusin irti pyrkimyksestä tavoitella jotakin optimaalista hyvää oloa. Toukokuussa aloin kiinnittämään enemmän huomiota ravintoon – en niinkään siihen, paljonko syön ja mitä syön, vaan siihen miltä syömiseni minusta tuntuu. Mitä kaipaan enemmän/vähemmän ja mikä luo hyvää oloa. Saman tein urheilun kanssa. Irtisanoin salijäsenyyteni keväällä ja päätin kesän ajan liikkua tavalla, joka tuntui minusta mieluisimmalta. Kehoni ei varmasti ole koskaan ollut niin tasapainoinen kuin tuon muutoksen jälkeen. Vapautin itseni kaikesta ja samaan aikaan löysin sen, mitä olin etsinyt.

Kesällä luin kirjoja itseni kehittämiseksi ja opettelin päästämään irti tietyistä reagointitavoista ja ajatusmalleista. Opin seisomaan vahvemmin omien mielipiteideni ja päätösteni takana, kun tajusin näinkin kliseisen asian: jokainen näkee maailman omien linssiensä läpi. Kenellekään kahdelle ihmiselle maailma ei näyttäydy samoin tavoin, emmekä voi olettaa, että kaikesta täytyisi olla samaa mieltä. Se, että toinen on eri mieltä, ei tarkoita etteikö itse voisi silti olla sitä mieltä kuin on. Olen oppinut, että muita miellyttämällä tai venyttämällä omia rajojaan, ei loppupeleissä palvele ketään. Elämästä tulee monin tavoin helpompaa, kun tajuaa että on parasta olla rohkeasti oma itsensä. Seistä sanojensa ja tekojensa takana turhia selittelemättä ja hyväksymällä itsensä – kaikkine virheineen.

Viime vuonna jouduin luopumaan monista suunnitelmista, joita kuvittelin vuoden aikana tekeväni. Kuitenkaan ilman luopumisia en olisi tässä tilanteessa, jossa nyt olen. Luopuminen tuo aina tilalle jotakin lisää ja olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut. Suurin aarre lienee ihana Cockerspanieli Jaffa, joka muutti meille elokuun lopulla.

Oikeastaan tajusin vasta vuoden 2016 loppumetreillä, että olen päästellyt menemään kuin höyryveturi. Firman perustaminen oli ehkä vuoden jännittävin asia ja joululomalla Etelä-Pohjanmaalla tajusin, että olin sittenkin aika väsynyt kaikesta. Kaikki tämä eteenpäin puskeminen ja uuden rakentaminen olikin ollut aika uuvuttavaa. Tajusin sen kunnolla vasta, kun pääsin hengähtämään.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen näin iloinen uuden vuoden aloittamisesta. Siitä, että edessä on kirkas, uusi, mahdollisuuksientäyteinen vuosi. Vaikka vuosi 2016 oli hyvä vuosi, oli se aikamoista tunteiden kanssa tasapainottelemista, uuden omaksumista, asioiden loppuunsaattamista ja perusteiden rakentamista vuodelle 2017. Kiitos siis vuodelle 2016, joka mahdollistaa sivun kääntämisen uuteen vuoteen. Vuosi 2017 tulee olemaan täynnä kaikkea mahtavaa, sen tiedän jo nyt!

Loistavaa uutta vuotta 2017!

<3 Iida