Syystuuli on puhaltanut uusia tuulia purjeisiin. Viime viikon lauantaina pakkasimme kassit ja suuntasimme auton nokan kohti mökkiä. Tätä oli odotettu jo tovi – hengähdystaukoa kesätöiden päättymisen ja koulujen alkamisen välillä. Mökille päästyämme ihastelimme jälleen, miten ihanaa onkaan olla oikealla mökillä, ei jollakin huvilalla vaan mökillä. Rakastan mökin kodikkuutta, ja vaikka Miikan mielestä ulkohuussi on ällöttävä, mielestäni siinäkin on tietty mökin tuntu. Heitimme laukut sisään, purimme ruoat kasseista samalla nuuhkien mökin ominaistuoksua, jonka jälkeen suuntasimme nuotiolle tekemään tulta. Sen homman jätin suosiolla Miikalle ja keskityin lähinnä salaatin ja perunoiden valmistamiseen.
Ruokailun jälkeen saunoimme ja vietimme iltaa Miikan parhaan ystävän ja hänen kihlattunsa kanssa kyseisen ystävän vanhempien rantasaunalla. Puheensorina jatkui myöhään ja juttua riitti niin musiikista, ystäväpariskunnan ensi kesän häistä kuin henkilökohtaisistakin puheenaiheista. Hääkeskusteluihin en koskaan kyllästy! On ihanaa, että pääsemme ensi kesänä viettämään toisten elämän todennäköisesti tärkeintä päivää.
Illan aikana heitin talviturkkini painostuksen alaisena, tosin vain nopeasti kastautumalla veteen. En ole koskaan ollut mikään suuri luonnonvesien uimari lapsuusiän jälkeen, jolloin kyllä polskin paljon heti uimaan opittuani. Kun joskus aloin ajatella kaloja tarpeeksi, varsinainen uiminen vähentyi ja nykyisin kahlaan mieluummin rannassa kuin lähden uiskentelemaan jonnekin, missä jalat eivät ylety pohjaan. Arvaamattomuus ei ole mielestäni kivaa ja niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minua pelottaa ajatus, että minulla olisi hauki varpaassa kiinni! Miikan pohtiessa, miten hän aikoo järveen pulahtaa, ehdin töytäistä hänet sinne ennen kuin hän edes sitä tajusi. Hän taisi juuri ilmassa ollessaan vielä miettiä sitä, pitäisikö veteen mennä portaista vai hypätä. Säästin hänet valinnan vaikeudelta! ;)
Palatessamme myöhään yöllä mökille, matka pilkkopimeää hiekkatietä pitkin ei ollut reissun parasta antia. Oli kuumottavaa kävellä tietä ja kuunnella Miikan tarinointia siitä, miten hän pienenä poikana juoksi pimeällä tuon kyseisen matkan takaisin mökille. Kuu valaisi tietä, mutta osittain se teki ehkä asiasta hieman pelottavampaa. Pimeään mökkiin päästyämme mielikuvitus otti ajoittain vallan (varsinkin, kun lähipäivinä olimme katsoneet paljon Dexteriä), mutta valot sammutettuamme oli helpottavaa, kun kuun valo tulvi ikkunoista sisään ja tuntui, että olemme turvassa. Äkkiä peiton alle piiloon!
Mökissä sisällä Internet-yhteys toimii paikoittain, siis kirjaimellisesti. Mökissä voi löytää parhaan spotin, jossa netti pelaa ja vastaavasti tietyissä kohdissa netti ei toimi ollenkaan. Toisaalta tämä on hyvä asia; eipä tullut hirveästi oltua puhelin kädessä mökkireissun aikana. Muutamia kuvia oli pakko saada jakaa Instagramiin, olo oli juuri niin rentoutunut kuin kuvista voi havaita.
Minä haaveilijasielu en malta koskaan olla kuitenkaan suunnittelematta, vaikka rentoutuisinkin. Aloin ajatella ääneen, että tahdon myös mökin ja sitä, onkohan tälle isolle tontille vielä oikeutta rakentaa. Miikakin innostui vähän suunnittelemaan, mutta toimi pääsääntöisesti kuuntelijan roolissa. Oi, tahdon oman mökin joskus! Kun päämökki on ihana, vanha ja tunnelmallinen, ehkä oma mökki voisi olla käytettävissä myös talviaikaan sähkölämmityksineen. Hetken jo ajattelin, mitä jos pitäisi Helsingissä asunnon ja rakentaisikin mökin ikään kuin omakotitaloksi. Hirsimökki olisi aivan ihana! Google kuvahausta katselin kuvia, jotka vain lisäsivät suunnitteluintoa. Halu rakennuttaa joskus moderni valkoinen omakotitalo on kuitenkin niin suuri, että siitä en voi luopua. Mikäli sitten mahdollisuus olisi tehdä vielä hirsimökki, olisi se mahtavaa!
Hirveästi ajatus nykyisin karkaakin tulevaisuuteen, hyvässä mielessä tosin. Opinnot tulevat todennäköisesti suoritettua melko lailla aikaisemmin kuin arvioidussa kolmessa ja puolessa vuodessa. Valmistun vuoden päästä jouluna tai mahdollisesti ensi keväänä, mutta en tiedä tahdonko asettaa itselleni opinnäytetyön suhteen niin tiukkaa aikarajaa, että saisin paperit käteen jo ensi keväällä. Vaikka olisihan se huippua! Sen jälkeen tahtoisin oman kodin, jota saisin suunnitella ja sisustaa. Ajatuskin siitä saa innostumaan! Mieluummin lyhennän lainaa omaa taloa varten pienemmällä summalla kuukaudessa kuin maksaisin vuokraa ilman, että asunto tulisi koskaan olemaan omani. Vuokralla asumisessa ei ole mielestäni paljonkaan järkeä opiskelijaelämän loputtua. Osa ihmisistä tosin pitää ajatuksesta, ettei ole vastuussa huoltotoimenpiteistä ja remonteista asuessaan vuokralla, mutta mielestäni oma asunto on asumismuodoista ihanteellisin – sen hyvine ja huonoine puolineen. Olen selkeästi omakotitalon kasvatti!
Lähitulevaisuudessa on tapahtumassa niin paljon asioita, että vielä ei edes pysty kuvitella kaikkea. Kissanpentu, lomamatka jota olemme suunnitelleet jo lähes vuoden verran, opintojen edistyminen hyvää vauhtia, jo toiseen ammattiin valmistuminen lähiaikoina ja sen myötä omasta kodista haaveileminen sekä yksi jännittävä mutta vielä salainen yritysidea. Siinä on melkoisesti asioita, joita odottaa! Jännä juttu on, että en edes osaa vielä iloita ja nauttia täysillä näistä asioista, sillä tapahtumassa on niin monenlaista ja osittain vielä samaan aikaan! Ehkä asiat alkavat konkretisoitua ensi viikon keskiviikon myötä, kun pikku-Lucas tulee vihdoin kotiin – ihanaa!
Yritin kuitenkin mökillä rauhoittaa ajatuksiani, sillä myös kaikki tämä positiivinen hössötys ja unelmointi kuormittaa, sillä niihinkin liittyy velvollisuutensa. Täytyy tajuta pysähtyä välillä hetkeen. Niinpä kaivoin ystävältäni kesällä saadun Mindfulness-kirjan, jota takan ääressä, tulen valossa lämpimässä mökissä luin. Siinä saattoi vain istua ja samalla nauttia takan rätinästä. Voin todella sanoa, että lähtiessämme maanantaina akut olivat ladattu täyteen ja hymy oli herkässä. Painolasti ja väsymys oli mennyttä ja olo oli virkeä!
Rentouttavaa lauantai-iltaa!
<3 Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti