Rutiinitko ärsyttäviä?

Rutiinit. Ne rakastetut ja vihatut. Monesti rutiineista puhuttaessa varsinkin loman tarpeessa olevat ihmiset haluaisivat eroon rutiineista ja vapauden olla vain, hyvällä omallatunnolla. Vielä viikko sitten minäkin toivoin irtautumista arjen aikatauluista ja velvollisuuksista. Väsymys oli alkanut rasittaa kehoa kesän aikana niin, että urheilusta täytyi pitää pari viikkoa lomaa. Tarkistutin veriarvonikin, jotka erittäin hyvinä osoittivat väsymyksen johtuvan puhtaasti siitä, etten ollut antanut pitkään aikaan itseni rentoutua ja levätä. Luonteelleni ominaista on paahtaa täysillä niin pitkään, että kroppa kertoo tarvitsevansa lomaa. Tämä ei ole terveellisin tapa herättää minut hoitamaan kehoani ja mieltäni, mutta onneksi ei tämän vakavammasta asiasta kuitenkaan ollut kyse. Parin viikon levon ja muutamien D- ja B-vitamiinitablettien jälkeen olo on energisempi ja tällä viikolla olen jo saanut nauttia urheilun jälkeisestä olosta.

Loma oli välillä mielessä kesän aikana, kun aamuisin saatoin miettiä, miten ihana olisi istuskella parvekkeella aamuauringossa kahvia juoden ja blogia kirjoitellen. Ajatus täytyi unohtaa nopeasti, jotta ehdin bussiin ja ajoissa töihin. Viime viikko oli tämän kesän viimeinen töissä ja viime viikon sunnuntaina olikin hassu tunne, kun maanantai ei tarkoittanutkaan herätystä töihin. Olin todella innoissani, kun tiesin että pääsen tekemään asioita, joita olen joutunut kiireiden takia lykkäämään. Maanantaina heräsinkin kahdeksalta ilman herätyskelloa ja aloin pyykätä. Kun tietää, ettei ole pakko eikä kiire, on kaikki tekeminen mukavampaa. Olenkin tällä viikolla häärännyt keittiössä smoothien ja tiskien laitoin parissa joka aamu melko aikaisin. On ihanaa olla hereillä ensimmäisenä ja nauttia aamun hiljaisuudesta itsekseen.

Maanantain jälkeen oloni olikin jo paljon, paljon levänneempi. Tuntui siltä, että jaksaakin taas jotakin. Aloin tuttuun tapaani vääntää listaa seuraavasta kouluvuodesta opintojani suunnitellen. Aluksi oleskelu tuntui mukavalta, mutta tiistaina ja keskiviikkona aloin miettiä, onko jotakin, mitä olen unohtanut, onko jotakin, mitä pitäisi tehdä. Olin saanut ne kaivatut vapaapäivät ja niinä päivinä mietin, onko oikein vain olla. Koin tarpeelliseksi tehdä jotakin hyödyllistä ja järkevää, mutta ei oikeastaan ollut mitään tehtävää. Koulu polkaistiin käyntiin vasta torstaina, joten hirveästi pakollista tehtävää ei sitä ennen ollut. Silti tuntui, että pitäisi tehdä vaikka mitä.

On jännä, miten kiireisenä aikana kaipaa niin paljon irtautumista rutiineista ja aikana, jolloin ei ole mitään aikataulutettua, kaipaa rutiineja. En pidä ajatuksesta, että lomalla elettäisiin kuin pellossa, vaan minulle kotona vietetty loma tarkoittaa sitä, että saan aamulla heräämisen jälkeen nauttia siitä, ettei kello päätä puolestani milloin nousen. Että saan laittaa pyykkikoneen laulamaan kello yhdeksältä aamulla ja pestä pyykkikorin tyhjäksi. Että saan käydä päivällä kaupassa, kun jonoa ei ole. Että saan siivota muulloin kuin väsyneenä pitkän päivän jälkeen tai viikonloppuna, kun olisi muita suunnitelmia. Että saan nauttia kauniisti katetun aamiaisen rauhassa. Niistä asioista nautin. Silti mietin, pitäisikö minun tehdä vielä jotain? Tunsin itseni myös huonoksi ihmiseksi, kun en käynyt salilla alkuviikosta. 

Kunpa osaisi päättää, että nyt minä luen tämän lehden tai kirjan rauhassa ilman, että mikään muu ajatus keskeyttää tekemistäni. Tai että on ihan ok pitää vähän lepoa salilta. Välimaastossa pallottelu on pahinta, kun ei oikeastaan ole tekemässä asiaa, joka mieltä vaivaa, mutta ei voi kuitenkaan hyvällä omallatunnolla esimerkiksi katsoa Netflixiä. Syyllisyys kaivelee, vaikka syytä ei ole.

Kunpa osaisi rentoutua samalla tavalla

Rutiinit ovatkin niitä asioita, joita oppii arvostamaan silloin, kun vain on ja vetelehtii. Kaipaan ryhtiä ja järjestystä elämään, vaikka joskus sekin ärsyttää. Kesän lopulla alkaa kaivata opiskelijan arkea ja lukukauden alun jälkeen toivoo kesätöitä ilman koulustressiä. Olen aikamoinen aikatauluttaja ja suunnittelija ja eteenpäin mennään pää kolmantena jalkana, sata rautaa tulessa, kunnes kroppa sanoo, että stop. Ihan kuten nyt kesälläkin. Vaikka pidän paljon työpaikastani ja olen onnellinen, että parin viikon päästä jatkan taas opintojeni ohella töissä, on nyt hyvä hengähtää.

Joskus on hyvä olla ylpeä aikaansaannoksistaan ja ryhtyä uuteen tehtävään uutena haasteena. Asioiden välille olisi hyvä saada jonkinlainen rako, jotta yhden tehtävän voi kunniallisesti lopettaa ja uuden aloittaa. Joskus se unohtuu ja kaikesta tulee yhtä ja samaa massaa, jolloin sitä vaan yrittää saavuttaa jatkuvasti jotakin lisää. Joskus voisi sanoa, että "hyvin tehty!" ja nautiskella hetken siitä, että sai jälleen jotakin tärkeää tehtyä tai saavutti tietyn etapin elämässä. Nautitaan siis niistä pienemmistäkin saavutuksista ennen kuin aloitetaan uutta! :)

Minä suuntaan viettämään viikonloppua mökille! Rentoa viikonloppua!

<3 Iida

Askeleen lähempänä mielenrauhaa

Vietin ihanan viikonlopun perheeni luona Pohjanmaalla ja viikonlopun lämpöiset säät koettuani tajusin viettäneeni kesän kaksi sään puolesta parasta viikonloppua kotikulmilla. Aika hyvä tuuri, sillä Pohjanmaalla voi kotipihalla hyppelehtiä bikinit päällä ilman, että naapuri on vieressä kuulemassa, mitä puhut tai näkemässä mitä teet. Ja vaikka kuulisi ja näkisi, siellä sillä ei ole niin paljon väliä. ;) Minä, joka kärsimättömänä auringonpalvojana en jaksa kovin kauaa maata paikoillani ilman aktiviteettia, nautin pihalla olemisesta, kun voi liikkua ja tehdä – ja sitten melkein kuin vahingossa ruskettua. Yleensä nukahdankin aurinkoa ottaessa ja sen takia en useinkaan voi ottaa aurinkoa yksin, ainakaan palamatta. On hyvä, että on herättäjä, joka havaitsee, milloin on aika uusia aurinkorasvakerros ja huomauttaa, että vettäkin voisi juoda. Olen saanut näistä parista viikonlopuista siis melko paljon irti! Kesä on mennyt kaiken kaikkiaan sisätiloissa töissä, joten on ihanaa, että reissuun lähtiessä on voinut olla ulkona ja säät ovat suosineet!

Epäilin kotona vielä postausta, jonka kirjoitin junamatkalla Pohjanmaalle. Minun piti käskeä oma äitini lukemaan se ja kertomaan tuomionsa. Hän kyllä kehui kirjoitusta ja puhuimme sen jälkeen aiheesta jonkin tovin. Minua mietitytti kovasti se, miten viestini välitin ja että eihän kukaan ymmärtänyt sitä väärin.

Kotona lapsuudenperheen luona tulee aina todella levollinen olo, vaikka itse rakentaakin elämää jo muualle, oman perheen kanssa. Viikonloppuna minut valtasi rentoutunut tunne, joka laittoi miettimään, miksi minä todella pohdin asioita, joita muun muassa postauksessani käsittelin. Olen kuin kolmijalkainen pöytä, jonka neljäs jalka on perheeni luona ja omani vasta rakenteilla. Perheeni luona tuntuu kuin ei tarvitsisi itse ajatella tai kantaa huolia, oloni tuntuu niin tasapainoiselta. Rakastan omaa elämääni Helsingissä, mutta Pohjanmaalla vierailu lataa henkiset akut ja antaa aikalisän arjen keskelle. Huomaan, että käytökseni on muuttunut suhteessa siihen, mitä se Pohjanmaalla asuessani oli. Jotakin on tapahtunut, olen muuttunut rauhallisemmaksi (vaikken nytkään ole todellakaan mikään hissukka), mutta silti huomaan tietyissä tilanteissa käyttäytyväni samalla lailla kuin ennen. Malli omalle käytökselle on muovautunut kotona asuessani ja reissatessani sinne takaisin ikään kuin uppoaisin vanhaan muottiin. On turvallista ja on helppoa. Voin olla minä, Iida. 

Lähtiessäni turvallisesta pesästä minusta tuntuu taas samalta kuin minä tahansa päivänä Helsingissä. Se kuuluu asiaan ja minusta on toisaalta hienoa voida kirjoittaa blogia näyttäen ihmisen keskeneräisyyden. Sitä juuri tarkoitin blogikirjoituksellani, että tahdon olla aito ja rehellinen. Liian moni blogi luo paineita kenelle tahansa, joka pohtii elämäänsä kriittisesti, sillä elämän saa helposti näyttämään pelkältä luksukselta, sen tiedän! On helppo itsekin ottaa mahtavia kuvia ja rajata se, mitä elämästään näyttää. Joskus mietin, miltä minä näytän muiden silmin. Varmasti näen itseni eri tavoin kuin muut. Suurimmalla osalla ihmisistä on samat perusongelmat ja murheet, mutta ne eivät yleensä näy ulospäin. Monien elämä sosiaalisessa mediassa näyttää lumiauran auraamalta tieltä, joka kiiltää sen jälkeen, kun aura on lennättänyt lumet sen päältä tienpientareille. Sitä sileää ja kiiltävää näytetään mielellään, mutta ehkä elämän arki on niin tavallista, että ei aina ymmärretä ihmisiä ehkä kiinnostavan ne normaalit asiat, joita jokainen elämänsä jossakin vaiheessa pohtii. 

Tähän aikaan, jolloin sosiaalinen media näyttelee elämässä suurta roolia ja jo aiemmin mainitsemani ulkoiset paineet luovat riittämättömyyden tunnetta, olisi mielestäni ihanaa, kun ihmiset kertoisivat useammin arkisia pohdituttavia asioita. Monen blogi ja Instagram on tietysti rajattu tiettyyn aihealueeseen, mutta se ei silti estä olemasta rehellinen. Kaiken voi tehdä niin monella tavalla. Mietin joskus itsekin, ovatko aiheeni niin sanotusti turhia, mutta muutama viikko takaperin sain niin ihanan viestin Instagramissa directinä, että kehon läpi meni kylmät väreet ja kehon valtasi todella hyvä olo. "Itserakkausjuttuu"-kirjoitukseni oli osunut ja uponnut johonkuhun. Muistan kirjoittaneeni kyseistä kirjoitusta meidän huushollin "työhuoneessa", jota oikeastaan Miikan huoneeksi sisustuksen vuoksi kutsun, Miikan pelatessa PlayStationia ja minun kuunnellessani ja hoilaillessani samalla vanhoja biisejä. Kun olin lähellä loppua, mietin, miksi oikein kirjoitan tästä. Tuli hölmö olo ja ajattelin kirjoituksen olevan ihan huono. Meinasin hylätä kirjoituksen, mutta myöhemmin saadessani viestin, etten saisi lopettaa blogin pitämistä koskaan, voin vain olla iloinen, että julkaisin kirjoituksen. Tällainen palaute on parasta, mitä voin kirjoittamisesta saada. Se, että kirjoitan, vaikuttaa johonkuhun positiivisesti. Haluan, että mahdollisimman moni voi kokea blogia lukemalla jotakin samaa kuin itseensä luottamusta ja uskoa postauksen avulla valanut nuori naisen alku! Saada voimaa, uskoa elämään ja itseen sen sijaan, että miettisi, onko riittävä ja pitäisikö tehdä jotakin toisin sopiakseen tähän yltäkylläiseen yhteiskuntaan.

Ehkä vähitellen pöytäni neljäs jalka alkaa olla lähempänä valmistumistaan tukien pystyssä vakaasti pysymistä, mutta en silti koe, etteikö ihminen saisi tarvita elämässään tasapainoa luomaan itsensä lisäksi muitakin. Ihmisen elämään kuuluu aikoja, jolloin tuntuu kaiken sujuvan kuin rasvattu ja aikoja, jolloin tökkii. Nyt minut valtaa jälleen ihana, kokonaisvaltainen hyvä olo. Elämä on ihanaa! Moni huoli ja murhe jäi matkani varrelle ja olen ehkä jälleen askeleen lähempänä sitä hetkeä, kun voin lukea blogeja ja seurata Instagram-tilejä keräten niistä vain sen tiedon, mikä on itselleni hyväksi. Voin myöntää, että toistaiseksi niitä lukiessa ja seuratessa minut valtaa tunne, etteikö mikään riitä. Tällä hetkellä voin itse toimia vain niin kuin toivoisin monen muunkin useammin toimivan. Avoimesti ja rehellisesti. Emme me ole täydellisiä emmekä valmiita. Vastaus siihen, voimmeko olla elämäämme tyytyväisiä ja löytää sisäisen tasapainon riippuu siitä, mitä meidän päidemme sisällä tapahtuu. 

Whether you think you can, or think you can't, you're right.

Ihanaa sunnuntai-iltaa junamatkalta auringonlaskumaisemista. <3

<3 Iida

Hyvä, parempi, paras

Olen paljon miettinyt fitnessbuumia ja kavereideni kanssa keskustellut aiheen hyvistä ja huonoista puolista. Joku aika sitten pohdin, ovatko kaikki valtavirrasta poikkeavat ajatukset vain omassa päässäni ja olenko itse hukassa etsimässä oman elämäni kultaista keskitietä. Monet fitnesstyypit eivät välttämättä ymmärrä, että motivaation ja ahdistuksen raja voi olla häilyvä, kun postausten sisältö kertoo jokseenkin ehkä jopa painostavasti tietyistä asioista luopumisesta ja onnellisuuden löytymisestä sokerittomista herkuista. Tietynlaiset treeni- ja ruokavaliovinkit motivoivat, mutta tietyn pisteen ylittyessä motivaatio voi muuttua kielteisiksi tunteiksi.

Luin viikko sitten heinäkuun Me Naiset -lehden jutun Janni Hussista, jossa hän puhui, miten oli itse joutunut fitnesselämän pyörteisiin ja lopulta uupunut. Jutussa hän kertoi, miten hän väsyi ja oli tyytymätön normaaliin vartaloonsa janoten jatkuvasti jotakin lisää, haluten saavuttaa aina vain enemmän ja näyttää jatkuvasti paremmalta. Treeniin on helppo jäädä koukkuun, mutta jotta se olisi hyvä asia, täytyy mukana olla myös terve järki. Täytyy ymmärtää, että kisadieetillä olevan vartalo ei ole se sama vartalo kisojen jälkeen. Luulen, että luonteeni puolesta minunkin olisi helppo joutua tällaisen suorittamisen kierteeseen aina tavoitellen jotakin parempaa, jotakin enemmän. Oli helpottavaa lukea siitä, miten Janni yrittää opetella rakastamaan ja kehumaan itseään, vaikka vatsan päällä olisikin pieni rasvakerros. Samalla tajusin, että olen hukassa.

Aloitin maaliskuussa treeniohjelman, jota noudatin säntillisesti. Se oli mukavaa. Tiesi mitä syö ja milloin. Vähitellen ruoka-ajat iskostuivat takaraivoon, eikä energiaa kulunut aikataulun muistamiseen ja miettimiseen tai siihen, mitä ateriaan kuului. Oli turvallista, kun tiesi syövänsä tarpeeksi, ei liikaa eikä liian vähän, vaan juuri sopivasti päästäkseen tavoitteeseen. Treenasin 12 viikkoa ahkerasti ja jo alussa tapahtui suuria muutoksia kehossa. Tietysti olo oli virkeä ja innostunut, kun ruokailu oli säännöllistä ja söin oikeassa suhteessa kulutukseen nähden. Sen lisäksi, että itse huomasin kehitystä, kuulin kommentteja muilta ja olin motivoitunut treenaamaan lisää. Treeniohjelman loppuessa ja kesän alkaessa tajusin olevani melko väsynyt säännöllisesti alkaneiden töiden vuoksi ja ajattelin, että menen salille, kun sää on huono ja muuten lenkkeilen. Välillä koin syyllisyyttä siitä, etten treenannut säännöllisesti. Päätin armahtaa itseni, vaikka edelleen se tuntuu jostakin syystä väärältä. Tiedostan, että syyllisyys on turhaa ja pystyn kyllä järkeistää asian itselleni. Syksyn alkaessa ehdin miettiä uudelleen treenejäni. Nyt olen saanut uudet treeniohjelmat ja aloitan ne ensi viikon jälkeen, kun aikataulu on joustavampi ja energiaa enemmän.

Nyt, pari kuukautta myöhemmin olen yhä hukassa. En tarkoita, että olisin jotenkin epätoivoinen, vaan tietoinen siitä, ettei ajattelutapani ole oikea. Mietin jatkuvasti, pitäisikö tehdä enemmän, pitäisikö saada tuloksia nopeammin tai pitäisikö herkuttelusta potea huonoa omatuntoa? Puoli vuotta sitten en potenut. Ainoastaan silloin, jos syömisen takia olo muuttui tukalaksi, mutta en tuntenut pistoa sydämessäni käydessäni kaverin kanssa Hesburgerissa tai ravintolaillallisella. 

Sosiaalinen media luo treenaamisesta tietynlaisia mielikuvia ja vääristävät varmasti monen muunkin ajattelutapaa suhteessa treenaamiseen ja itseensä. Olen pitkään halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta olen aina kirjoitusta aloittaessani alkanut epäillä. Vasta nyt, kun moni ystäväni on alkanut puhua samoista asioista, tajusin etten olekaan yksin. Eräs ystäväni sanoi olevansa onnellisempi ja vapautuneempi, kun on lopettanut esimerkiksi fitnessbloggaajien seuraamisen Instagramissa. Blogeista voi lukea monesti melko lyhyitä (ja liian usein pinnallisia) blogipostauksia. Itse välillä löydän Instagramista bloggaajan kuvan, jossa hän mainostaa uutta postaustaan mielenkiintoisesti syvällisellä lauseella tai kysymyksella ja luulet löytäväsi ajatuksia ja mielenkiintoa herättävän postauksen, mutta saat pettyä muutamaan kuvaan ja pariin hassuun tekstikappaleeseen. Turhauttavaa. Lakkasin seuraamasta kyseistä blogia ja Ig-tiliä.

Blogit voivat olla täynnä sanallista ja sanatonta tietoa siitä, missä ripset, hiukset ja kynnet laitetaan kuosiin. Bloggaajat mainostavat tietysti yhteistyökumppaneitaan, jotka saavat palvelulle vastineeksi mainostusta. Kuitenkin blogeissa kannustetaan lukijoita olemaan aitoja ja valetaan uskoa, että lukija on täydellinen sellaisena kuin on. Uskooko lukija? Jos juuri on lukenut postauksen siitä, jossa käy ilmi, että ihminen laitatuttaa kaikkea ylimääräistä itseensä, voiko sellaista pitää enää aitona? Voiko nuori teinityttö ajatella riittävänsä sellaisenaan vain koska bloggaaja sanoo niin? En aivan usko, jos päästä rintavarustuksen alle saakka löytyy enemmän epäluonnollista kuin luonnollista.

Olen itse niin suuresti kaikkea feikkiä vastaan, että jo se, että hetken mielessäni kävi laitatuttaa ripset lomamatkalle siksi, että aamuisin ei kuluisi meikkaamiseen aikaa, sai minut miettimään, voinko todella antaa periksi. Tulin lopputulokseen, että en. En voi olla yhtä mieltä ja toisena hetkenä tehdä toista, vaikka minulla sille perustelu olisikin. Ajatus ripsien helppoudesta aamulla herätessä, meressä polskiessa ja aurinkoa ottaessa olisi kiva, mutta sitten ajattelin, että ei, keksin jonkin muun ratkaisun (ja päätin, että kokeilen kestoripsivärjäystä, sillä pidennettyjä räpsyttimiä en halua). En halua leimautua tiettyyn ihmistyyppiin ja vaikkei kukaan muu ajattelisi sitä niin, ajattelisin itse. Itselleni haluan olla rehellinen. Ja kuka voisi ottaa tosissaan ihmistä, joka sanoo yhtä ja tekee toista?

Pohdimme tällä viikolla ystäväni kanssa sitä, ovatko kaikki fitnesstyypit oikeasti onnellisia, kun ovat päässeet kaikesta prosessoidusta ruoasta ja sokerista eroon. Moni haluaa olla teinitytöille ja nuorille naisille roolimalli ja motivoida heitä, mutta minullekin on tapahtunut jotakin. Ennen urheilin puhtaasti omasta rakkaudesta lajiin ja nautin siitä hyvän olon tunteesta, josta blogeissakin puhutaan. En kieltänyt itseltäni ruokia, mutta treenaamisen paljouden ja säännöllisen ruokailun vuoksi herkuttelu ei ollut yleistä ja silloin, kun sitä tapahtui, siitä ei tullut morkkista. En laskenut koskaan kaloreita syödessäni, vaan rakastin nauttia myös herkullisia pihvejä ja gourmet-ruokia. Oli ihanaa ostaa uusia treenivaatteita ja hikoilla salilla. Mutta nyt. Nyt tuntuu, että oma käsitys urheilusta ja itsestä on kadoksissa ulkoapäin tulevien häiriötekijät sotkiessa sitä. Kaikkeen mitä teet, kohdistuu nykyisin paineita paljon enemmän kuin joitakin vuosia sitten. Olen kyseenalaistanut ajattelutapani. Olen alkanut miettiä, pitäisikö tuntea toisin, pitäisikö treenata toisin, pitäisikö olla kovemmat tavoitteet, pitäisikö vapaapäivistä tuntea huonoa omatuntoa ja pitäisikö joka päivä syödä supersäntillisesti. Samalla tiedän vastauksen olevan kaikkeen: ei todellakaan.

Olen melko tietoinen omasta ajattelutavasta ja kyseenalaistan myös itseäni. Olen miettinyt paljon sitä, miksi mieleeni hiipii vääränlaisia ajattelutapoja ja uskon, että kaikki johtuu ulkoisesta fitnesshabituksesta. Ennen olin vähempään tyytyväinen enkä toiminut ainakaan näin vahvasti suorittajan elkein, mutta nyt tuntuu, että treenaaminen menee helposti suorittamiseksi. Haluan edelleen tehdä tätä siitä syystä, miksi sen aloitinkin, eli oman hyvinvointini kannalta. Entisenä kilpaurheilijana ja kovan kilpailuvietin omaavana voin sanoa, että tiettyjä tavoitteita kyllä tarvitsen, mutta ilman, että sairastun tähän fitnekseen! Haluan tehdä numeerisia tavoitteita, jotta voin vertailla kehonkoostumusmittauksesta saatuja tuloksia, mutta en halua elää elämääni asettaen ehtoja ja kieltoja, joista tunnen pahaa oloa. Syön toki terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti, mutta joskus pitää herkutella. Sekin, ettei kiellä itseltä herkkuja, vähentää itsessään himoa herkkuihin! Kohtuus kaikessa. 

Tuntuu hyvältä myöntää, miltä oikeasti tuntuu. Silloin ei tarvitse teeskennellä edes itselleen ja vähitellen voi työstää omaa ajattelutapaansa. Tässä postauksessa toin julki omia näkökulmiani ja ajatuksia, joiden kanssa olen tasapainotellut, enkä tarkoita loukata ketään, joka on laitatuttanut ripset tai kynnet. Kyse on kokonaisuudesta, ei yksittäisistä tekijöistä. Rakastan urheilua, olen kilpailuhenkinen ja mielelläni asetan itselleni tavoitteita. Ulkonäkö merkitsee minullekin ja tahdon kehittää itseäni myös ulkoisesti salitreenillä ja huolehtia, että ulkoinen olemukseni on huolitellun näköinen. Olen vain huolissani naisten puolesta kaiken epäaidon ihannoinnin yleistymisen vuoksi ja välillä tuntuu, että ihmisiltä unohtuu se tärkein. Tärkeintä on pysyä rehellisenä itselleen eikä muuttaa itseään kenenkään tai minkään asian vuoksi!

Toivottavasti jokaisella kulkee mukana oma järjen ääni siitä huolimatta, mitä lukee tai näkee. Haluan itse olla uskollinen omille arvoilleni ja olla mahdollisimman helposti lähestyttävä, aito ja luonnollinen.

Toivotan kaikille oikein ihanaa viikonloppua ilman minkäänlaisia paineita! En sano, että olette täydellisiä sellaisena kuin olette, sillä sen jokainen on varmasti jostakin jo lukenut. Tärkeämpää on, että sisäistää sen. Minä sanon siis: työstäkää ja sisäistäkää se, että merkitsette paljon sellaisena kuin olette! Älkää muuttuko tämän maailman mukana. <3

<3 Iida

Itseni herra

Monesti kuulee ihmisten sanovan, että tulisi elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Harva kuitenkaan oikeasti toteuttaa tätä. Sitä saatetaan voivotella ja valitella asioista, jotka eivät todellisuudessa ole edes ongelmia. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan oppimista hyväksymään asiat, joihin ei voi vaikuttaa sekä pienten valonpilkahdusten näkemistä arjen keskellä. Tähän sopisi hyvin lainaus: "Life isn't about waiting for the storm to pass, it's about learning to dance in the rain.". Elämän punainen lanka on asenne. Asenne ratkaisee vaikeina hetkinä, sillä ihminen voi valita antaako ikäville tunteille vallan vai päättääkö yrittää etsiä negatiiviseen asiaan ratkaisua. Negatiivisista tunteista suru täytyy joskus ottaa vastaan sellaisenaan ja antaa itselleen luvan surra. Liiallisuuksiin mentäessä, surun nojalla on helppoa perustella omaa tyytymättömyyttä itseensä ja elämään. Paha olo voikin olla kuin lumipalloefekti; kun negatiivisia asioita karttuu mukaan lisää, siitä ei tule loppua.

Jokainen kokee elämänsä eri tavoin emmekä voi koskaan tietää, mitä toisen päässä oikeasti tapahtuu. Tärkeintä olisi kuitenkin, että jokainen löytäisi sisäisen harmoniansa. Että osaisi nähdä arjessa ilon aiheita ja olla niistä onnellinen. Että osaisi oivaltaa, mistä tässä elämässä on oikeastaan kysymys. Olen ollut aina kiinnostunut psykologiasta ja siten myös itseni tutkiskelusta. Mielestäni on mielenkiintoista ymmärtää, miten voimme tietoisesti muuttaa ajattelutapaamme ja suhtautumista elämään. On todella palkitsevaa huomata oma henkinen kehitys.

Sanoisin, että vain noin reipas vuosi sitten olen huomannut muutoksen omassa ajattelutavassa ja suhtautumisessa elämään. Olen aina ajatellut ja puhunut paljon ääneen, ihmetellyt, pohdiskellut ja kysellyt. Tuo kaikki näkyy myös suhtautumistavassa omaan itseeni, sillä pohdin aina, en pelkästään minkälaisen kuvan itsestäni muille annan, vaan myös, voisinko jotenkin kehittää omaa ajattelutapaani. Löytyisikö vaikeana hetkenä jotakin ihanaa ja piristävää jostakin tavallisesta arkisesta asiasta? Oppisinko hyväksymään, että tietyillä asioilla ei oikeasti ole väliä? Ja kyllä, arjesta löytyy niitä iloisia asioita, jotka saavat tavallisena päivänä hymyn huulille. Ja kyllä, olen oppinut hyväksymään paljonkin asioita, joille en voi tehdä mitään. Tunne on helpottava.

Itse olet itsesi herra ja on väärin, jos annat vallan ulkopuolisille. Oli se ulkopuolinen sitten ihminen tai jokin ulkoinen tekijä, itse olet onnestasi vastuussa. Välillä näkee ihmisiä, jotka käyttävät toisten elämien pohtimiseen niin paljon aikaa, että pahaa tekee. Miksi juuri jonkun toisen elämä kiinnostaa enemmän kuin oma? En puhu tavallisten asioiden puhumisesta, vaan jatkuvasta toisten elämässä vellomisesta. Olen miettinyt asiaa paljon. Miksi maksimoida omaa kurjuuttaan, jos itsellä olisi jollakin elämän osa-alueella kehitettävää? Aika valuu hukkaan, jos keskittyy liikaa muihin. Elät omaa elämääsi, et kenenkään muun. Itseään ei kannata alkaa vertailla muihin vaan tulisi keskittyä ensisijaisesti itseensä. Itsestään voi kehittää parhaan mahdollisen version itsestään, sillä tämän elämän aikana et kuitenkaan tule olemaan kukaan muu.

Olisi joskus hyvä muistaa olla kiitollinen siitä, jos pystyy kävellä kahdella jalalla, urheilla tai on perusterve. Kaikki eivät ole. Ihmiset, jotka eivät pysty näihin asioihin, ovat varmasti vihaisia pienistä asioista kroonisesti valittaville. Kuitenkin jokaisen elämään kuuluu ärsyttäviä tekijöitä ja inhottavia velvollisuuksia ja joskus itsekin ajattelin, että on todella väärin ärsyyntyä vaikka siitä, että täytyy lukea sanakokeeseen eikä ole paljon aikaa. Toisaalta näidenkin tunteiden hyväksyminen on osa arkea, ja kun hyväksyy ärsytyksen ja hyväksyy, ettei tilanteelle mitään voi, syyllisyydentunne omista tuntemuksistaan yllättäen vähenee! 

Olen ollut — ja olen edelleen, mutta vähenevässä määrin — melkoinen stressaaja. Stressaannun helposti asioista ja ahdistus luhistaa minut tekemättömyyteen. Tähän stressiin usein auttaa paperi ja kynä, minkä jälkeen tulee hieman tyhmä olo. En edes tiedä, miksi stressaan? Kaikki on hallinnassa.

Olen huomannut, että itseni kriittinen tutkiskelu on muuttanut minua. En enää stressaa puoliakaan niin paljon kuin aiemmin ja niinä hetkinä, kun huomaa selättäneensä stressin, olo voi olla ylpeä. Stressin aiheet ovat kaikki siinä, käsinkosketeltavissa, mutta en pystyn toimia päästämättä niitä pääni sisään. Tiedostan tehtävät asiat tai muut stressiä aiheuttavat tekijät, mutta pystyn toimia hoitaen asian kerrallaan ja olla ottamatta elämää liian vakavasti. On mielenkiintoista, miten paljon sitä itseään voikaan kehittää. Siksi juuri en voi ymmärtää ihmisiä, jotka keskittyvät märehtimään muiden asioista, kun olisi se oma elämä hoidettavanaan. 

En koskaan tahtoisi olla kukaan muu, en edes vaikka virheitä itsessäni en voi koskaan korjata. Tiettyihin asioihin en pysty itse vaikuttamaan, mutta osaan itsessäni voin. Itse olen itseni yksityisyrittäjä, jonka täytyy pitää putiikki pystyssä. Kehitetäänhän niitä yrityksiäkin, käydään koulutuksissa ja pidetään psyykkisestä hyvinvoinnista huolta. En voisi kuvitella, että vertailisin itseäni tosissaan kehenkään toiseen samalla tuntien itseni huonommaksi. Ehkä nuorempana olen halunnut olla kuin idolini, mutta ne tunteet olivat toisenlaisia. Niistä ei aiheutunut paineita vaan ne motivoivat ja ohjasivat oman identiteetin kehitystä. Se on positiivista vertailua. Nykyisin itsensä olisi helppo löytää vertailemasta toisiin, kun sosiaalinen media on yksi isoimpia asioita jokapäiväisessä elämässämme. 

En haluaisi elää kenenkään kautta tai olla riippuvainen kenestäkään. Olen kokenut reilu puolitoista vuotta sitten melko lailla kaikkea sitä, mitä en itse ikinä haluaisi omaan elämääni. Näin eräässä perheessä kaukana Suomesta kateutta, mustasukkaisuutta, riippuvaisuutta ja kontrollointia niin paljon, että luulin olevani saippuasarjan kuvauksia seuraamassa. Parisuhteissa ihmiset voivat ajautua todella läheisriippuvaisiksi, jos luottamusta itseen ja kumppaniin ei ole. Äkkiä voi ahdistua ja ripustautua toiseen, mikä voi monesti koitua suhteen kohtaloksi. Mietin vain, miten ahdistavaa voikaan ihmisestä olla, jos aikatauluttaa oman elämänsä seuraten ja vahtien toista hänen kaikkiin menoihinsa.

Parisuhteessa jokainen on omasta tahdostaan eikä kukaan voi pakottaa toista olemaan osana suhdetta. Onnellisessa suhteessa on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka uskovat ja luottavat toiseen osapuoleen varmistelematta asiaa. Mikäli näin ei ole, on hyvä pysähtyä miettimään, miksi on osana epävarmaa ja pahaa oloa tuovaa suhdetta.

Ei tee pahaa, jos jokainen välillä tarkastelee, onko varmasti itse itsensä herra. Teen tätä itse useinkin ja välillä yritän tavoitella tasapainoa elämässäni niin paljon, että se itsessään luo pientä stressiä. Tutkiskeluhetki on hyvä lopettaa siihen ja luovuttaa elämä etenemään omalla painollaan. Joskus asiat on hyvä hyväksyä sellaisenaan, jos niihin ei voi vaikuttaa, ja siitä huolimatta voi löytää arjen keskellä pieniä iloja ja osoittaa välittämistä pienin elkein!

Meille on annettu hieno elämä ja jokaiselle avain siihen.

Ihanaa viikonloppua! 

<3 Iida

Ihanan viikonlopun ihana illallinen

Harvemmin postailen ruoanlaittokuvia, mutta me rakastetaan ruoanlaittoa ja välillä hifistelyäkin. Sunnuntaikokkailut on kivoja, tänäänkin odottelin jo vähän nälkäisenä, että toinen huushollin osapuoli saapuu keikkareissultaan, jotta voimme valmistaa kalaa. Vanhempani ja nuorempi veljeni oli viikonloppuna kylässä, sillä juhlistimme sukulaisten kesken serkkupojan rippijuhlia. Vanhempani ja veljeni yöpyi meillä pari yötä ja tänään sain ihanat kolme kauppakassillista ruokaa ennen kuin perheeni lähti. 

Töissä tulee onneksi syötyä aika säännöllisesti kalaa, mutta itse sitä tulee valmistettua hieman harvemmin. Suurin syy taitaa olla hinta, lohihan on melko kallista ostettavaa, mutta sunnuntaiaterialle sopii mainiosti vähän hintavampikin ruoka. En meinannut malttaa odottaa, että pääsemme tekemään kalasta jotakin hyvää. Kaivoinkin äidiltäni saaman reseptikirjan kirjahyllystä ja selailin sitä vesi kielellä ennen kuin herra saapui kotiin.

Paistoimme mausteseoksella ja chilijauheella marinoidut lohipalat pannulla kookosöljyssä, jossa oli kuullotetut sipuli ja valkosipuli. Lisäsimme sitruuna- ja limemehua, currya, paprikajauhetta ja valkosipuli-maustemixiä. Sitten pannulle lisättiin basilikaa ja pinaattia. Lopuksi laitoin vielä sitruunaviipaleet pannulle.

Valmis ateria salaatin kera. Illallinen nautittiin melko isoin viinilasein, sillä olin tyhjentämässä "loppuja" tonkasta, kunnes tajusin, ettei viini lopukaan sieltä vielä. Lasit olivat kuin maitolasilliset, mutta käyhän tämä näinkin. Varsinkin nyt, kun olen saanut uudet treeniohjelmat, jotka aloitan huomenna.

Rakastan meidän parveketta. Otimme tyynyt ja viltit mukaan viinin ja ruoan lisäksi lämmittämään. Ihan päätös viikonlopulle! <3

Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan ihana ja todella rentouttava! Tekemistäkin oli niin paljon, että tuntui viikonlopun kestäneen monta päivää. Mikäs sen parempaa kuin viikonloppu, joka tuntui pidemmältä kuin oikeasti oli! On siis mennyt viikonloppu hyvien asioiden parissa.

Vielä hetken illanviettoa ja sitten unten maille, jotta voi aloittaa uuden ja samalla elokuun ensimmäisen kokonaisen viikon energisenä!

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa uutta viikkoa!

<3 Iida

Back in business

En ole pitänyt töistä kesälomaa, mutta blogini on ja sen on nyt aika palata jälleen aktiiviseksi. Olen huomannut, että monta kertaa mieleni on tehnyt kirjoittaa postaus, mutta olen ollut yksinkertaisesti liian väsynyt töiden jälkeen tekemään kaikkea, mitä mieleni halajaa. 

Päätin kesäkuun lopulla, että annan itseni hengähtää hetken ilman jatkuvaa pakotusta takaraivossa siitä, että pitäisi kirjoittaa. Pakotus syö luovuuden ja ajattelin, että pieni loma antaa ajatusten juosta inspiroiden kirjoittamaan jotakin uutta. Kirjoittaminen ei saa tuntua velvollisuudelta ja pitkien työpäivien ja treenaamisen ohella olen ollut väsyneempi kuin pitkään aikaan. Tein päätöksen pitää blogista hieman kesälomaa, vaikka ajatus uuden postauksen julkaisemisesta kummitteli jatkuvasti. 

Vanhempieni luona minilomalla heinäkuun alussa

Kevääni noudatin suhteellisen tiukasti treeniohjelmaa ja sen ohella ostettua ruokaohjelmaa. Kesällä pohtiessani blogin lomailua ja omaa suhtautumistani kaikkeen, ajattelin että pitäähän sitä kesästä nauttia! Ei haittaa, jos käy vähän vähemmän salilla tai käy useammin ulkona syömässä, onhan nyt kesä! Olen elänyt kesäkuun puolivälistä heinäkuun loppuun saakka normaalia rennommin treenin ja ruokavalion suhteen, mutta sunnuntaina ostettuamme lentoliput talven lomaa varten, sain jostakin kummasti virtaa! Yhtäkkiä tuntuu, että niin monta mukavaa asiaa on tulossa, ettei olo tuntunutkaan niin väsyneeltä — vaikka silti olenkin joka päivä töiden jälkeen torkahtanut sohvalle vahingossa. On hauska huomata, kuinka voi motivoitua ulkomaanmatkasta tai jostakin muuten iloisesta tapahtumasta. Talveksi jo melkein vuosi sitten suunniteltu loma ja uusi puolen vuoden treeniohjelma ruokavalioineen loi sellaista lisäpotkua treenille, että motivoiduin niistä jopa tuplasti enemmän kuin keväällä saamastani ohjelmasta. Elokuu on hyvä aika aktivoitua kaikessa!

Kesä on sisältänyt paljon iloa mutta myös syvää surua lemmikin poismenon vuoksi. Kirjoitin lemmikin poismenosta jokin aika sitten ennen viimeisintä tapahtumaa, mutta nyt tuntuu asian olevan vielä liian pinnassa, jotta voisi siitä sen enempää kirjoittaa. Koimme kuitenkin hiljaisen kodin tyhjäksi ja jäljelle jääneet tavarat niin surulliseksi asiaksi, että luulen molempien tienneen heti, ettemme voi olla ottamatta uutta asukkia. Puhuimme ikävän tapahtuman jälkeen, että uusi elämä luo toivoa ja saa myös ajatukset hieman siirtymään ikävimmistä muistoista niihin ihaniin ja kultaisiin, kun voi muistella pienen karvapallon kehittyessä sitä poismennyttä rakasta. Vain lemmikin omistajat voivat tietää, millaiselta lemmikin poismenon jälkeen tuntuu; kuulee ääniä, aistii läsnäoloa ja havahtuu aina siihen, ettei kotona enää häntä asukaan. Kun on niin tottunut elämään lemmikin kanssa, pitkään kuvittelee asioita ja toisen olemassaolemattomuuden unohtaa hetkittäin. Ja sitten, kun tajuaa kuulleensa harhoja ja tajuaa lopullisuuden, tulee pala kurkkuun. 

Tietysti mielessä kävi, onko väärin haluta uusi pieni asukki kuitenkin niin pian tapahtuman jälkeen ja mietimme kumpikin, että tarkoitus ei ole koskaan korvata Allua, mutta kotona elämisen ääniin tottuneena hiljaisuus oli pahin ahdistusta aiheuttava tekijä.

En ollut koskaan ajatellut, että ensimmäinen lemmikki, jonka otan, olisi kissa. Olen henkeen ja vereen koiraihminen, mutta Maine coon on kaikkea muuta kuin tavallinen kissa! Se on kuin koira, se tulee haistelemaan eteiseen vieraita, se haluaa syliin ja iso monen kilon pallero möllöttää sylissä kehräten vaikka miten pitkään. Se tulee luokse, kun sitä kutsuu ja se oppii myös monia temppuja! Se näyttää kaiken lisäksi isolta kissaeläimeltä, punaisen värityksen omaava Maine coon on ihan kuin iso ja ylväs leijona, mahtavan näköinen! 

Kuitenkin surun keskellä ei tarvinnut sitä edes ääneen sanoa. Oli selvää, että meille tulee pieni tepastelija kotiin. Koira ei ole juuri nyt vielä ajankohtainen, sen aika tulee vähän myöhemmin. Kuitenkin minä, koiraihminen, joka Maine cooninkin melkein koiraksi mieltää, olin heti valmis, kun Miika sanoi ääneen haluavansa kotiin lisää elämää. Elämää täydentämään ja sydämessä olevaa tyhjää kohtaa tulee täyttämään meille pieni kissanpentu syyskuun puolivälin jälkeen. Lucas, pieni punainen Maine coon on meidän tuleva yhteinen vauvamme, jonka näimme viime torstaina ensimmäistä kertaa, emmekä malta odottaa, että saamme hänet kotiin. <3

Kesä on kaiken kaikkiaan ollut aika työntäyteinen ja säiden puolesta se on ollut ihan ok, sillä helle ei ole meitä tänä kesänä muutamaa päivää lukuun ottamatta suosinut. Tänä kesänä onkin voinut hyödyntää aikaa tekemällä sisätiloissa kaikenlaista aktiviteettia. Kavereiden kanssa on voinut käydä kokeilemassa flowboardingia, keilailla ja käydä elokuvissa. Kesä on ollut todella mukava ja aika tapahtumantäyteinen kun oikein alkaa miettiä. Toivotaan, että tapahtuisi jotakin mullistavaa ja pääsisimme hellelukemiin elokuun aikana! 

PowerPark

PowerPark

PowerPark

Sadepäivien tekemistä 

Toivotetaan elokuu tervetulleeksi ja toivotaan parempia säitä vielä loppukesäksi! Toisaalta, varsinkin näin säiden puolesta huonon kesän jälkeen, on ihan kivaakin alkaa suunnitella opintoja ja palata niin sanotusti arkeen. Syksyllä muutenkin on hyvä laittaa asiat ruotuun, aloittaa aktiivinen urheilu ja säännöllinen elämä. Nekin on mukavia asioita, vaikka joskus arki tuntuukin raskaalta. Kuitenkin arkikin on ihanaa ja sieltä löytyy paljon positiivisia asioita, kun oikein tarkastelee. Uudet alut on kivoja ja nyt on monessa mielessä aika uudelle alulle.

Siinä minun kesäni kiteytettynä.

Aurinkoisia elokuun päiviä!

<3 Iida