perjantai 5. kesäkuuta 2015

Kasvukipuja

Vuodet todella vierivät nopeasti. Ihan kuin sitä ei tietäisi, mutta joka kerta vuosia laskiessa hämmästyy, miten monta vuotta onkaan siitä, kun lennähti kotipesästä. Miten aika kuluu näin nopeasti? Nyt olemme aikuisia ihan oikeasti ja siihen voi havahtua huomatessaan, että vähitellen ystäväpiirissä alkaa tapahtua suuria elämänmuutoksia. Se on ehkä suurin herättävä tekijä, sillä ajan kulumista arkielämässä on usein vaikea huomata. 

Vietin viime viikon lopulla neljän päivän mittaisen miniloman perheeni luona ennen varsinaisten kesätöiden alkua nauttien ja rentoutuen. Lenkkeilin koiramme kanssa metsässä ja jatkoin vihreyden ihastelua luonnossa. Kyllä iloa voi saadakin pienistä asioista! On ihanaa lenkkeillä metsämaisemissa, joissa näkee horisonttiin yli peltojen, niissä maisemissa silmä lepää - eikä edes tule ajatelleeksi tämänhetkistä hallitusta. Linnut visertää ja ötökät lentelee, koira kahlaa vesiojissa ja itse vain hymyilen. Sitä huomaa aina perheen luona käydessä palaavansa tietynlaiseen asemaan ja tunnelmaan, jotenkin palaa niihin tunnelmiin ja muistoihin, joita vielä kotona asuessa oli. Huomaa, että aika kuluu, kun alkaa muistella asioita, jotka joskus olivat arkipäivää. Tuntuu hyvältä, että jossakin asiat eivät ole muuttuneet niin paljoa kuin oma elämä. Niin hyviä kuin muutokset ovatkin, on ihanaa tietää, että jossakin on paikka, joka on ja pysyy.










Itse asiassa huomaan aina perheeni luona käydessäni, että palaaminen omaan elämään kestää tovin. Vanhempien luona käydessä olo on kotoisa ja itse uppoaa siihen vanhaan tilaan, josta joskus lähti omaa tietään kulkemaan. Siihen mukautuu nopeasti ja on hankalampaa muuntautua takaisin siksi aikuiseksi minäksi, joka tulisi olla, kun palaa omaan kotiin. Tuntuu, että pään sisällä vallitsee pieni ristiriita. On rentoa ja ihanaa olla "lapsi", yksi sisaruskatraasta, esikoistytär ja hetken aikaa huolehtimatta ruoanlaitosta ja käytännön askareista. 

En ole montaa kertaa ollut näin kauaa käymättä perheeni luona. Neljä kuukautta näkemättä tärkeitä ja rakkaita ihmisiä on pitkä aika. Olin ehtinyt jo ikävöidä perhettäni ja perheeni valloittavaa Bokseri-Messiä. Ajatuskin hänestä ja hänen käytöksestään hänen nähdessään minut, sulattaa sydämen. Ikävä näkyi siinä, että lähteminen oli vaikeaa ja kotimatkalla olin jokseenkin liikuttuneessa tilassa. Sitä kokee niin suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta omasta perheestä ja osaa tänä päivänä arvostaa kaikkea oppimaansa ja saamaansa aivan toisella tavalla kuin vielä kotona asuessaan. 























Näin vanhoja lapsuuden-/nuoruudenystäviä, kun järjestin entisille joukkuekavereille sekä yläaste- ja lukioaikaisille kavereille illanvieton rantapatiollamme. Olemme kokeneet aikoinaan monennäköistä, mutta yhteydenpito on ollut vähäistä viime vuosina. Oli mahtavaa jutella ja vaihtaa kuulumisia, ilmapiiri tuntui luonnolliselta ja ihmiset uppoutuivat hyvin nopeasti niihin samoihin rooleihin kuin aina ennenkin. Monesta oli muuttunut ja kasvanut rauhallisempi nuori nainen ja oli mahtavaa huomata, miten kaikki olivat päässeet elämässään haluamaansa suuntaan. Teimme samanlaisen esittelyringin kuin aina koulussa tehtiin syksyisin aloitettaessa uuden luokan kanssa. Kerroimme missä menemme, mitä teemme ja kenen kanssa elämme, mitä elämäämme kuuluu ja mitä harrastamme nykyisin, miten opinnot sujuvat ja missä työskentelemme. Jokainen näistä ihanista naisista sanoi olevansa tyytyväinen elämäänsä ja siltä vaikuttikin.

Mitä muuta sitä voi toivoa ihmisille kuin menestystä, joiden kanssa on tullut nähtyä ja tehtyä vaikka mitä! Muisteltiin vanhoja kuvia, pesisleirejä, jonkun pieniä punaisia silmälaseja, toisen villimpää ja kapinallisempaa nuoruutta, pesisleirille lähdettäessä kotiin unohtuneita pesisvälineitä, biisejä joista edelleen tulee yhteiset ajat mieleen, lempinimiä ja monia, monia asioita. Iltaa olisi voinut jatkaa ties miten pitkään, mutta joskus leikin on pakko loppua. Sovittiin, että näemme jatkossa useammin, sillä yhteiset sävelet löytyvät yhä.





Meitä kävi moikkaamassa myös äitini ystävä, joka yhdessä äitini ja entisen päävalmentajamme kanssa valmensi pesäpallojoukkuettamme vuodesta x vuoteen y. He olivat kuuntelemassa meidän kuulumiskierroksen ja palasivat kahviteltuaan hetken kahdestaan toteamaan, kuinka on hienoa että kaikilla menee niin hyvin. He uskoivat, että harrastaminen on pelastanut meidät monenlaisilta pahoilta teiltä, syrjäytymisiltä sekä muilta negatiivisilta vaikutuksilta. Tämä on ihan totta.

Harrastus pitää erossa pahoilta ”houkutuksilta”, laajentaa kaveripiiriä, kehittää sosiaalisissa vuorovaikutustaidoissa ja auttaa selviämään vaikeista elämäntilanteista saaden harrastuksen parissa muuta ajateltavaa ja saaden tukea ystäviltä. Tällainen tiivis harrastaminen vuodesta toiseen, rutiinien toistaminen ja lähentyminen joukkuekavereiden kanssa luo paljon yhteisiä muistoja. On hienoa, että elämässä on voinut jakaa iloja, onnistumisia, suruja ja pettymyksiä joukkuekavereiden kanssa ja ennen kaikkea kasvaa yhdessä. Tällaisten asioiden takia harrastuksen lopettaminen oli aluksi raskasta. Raskasta se oli myös siksi, että osa kavereista vielä jatkoi harrastusta ja heidät joutui tietyllä tavalla hyvästellä. Oli tietyn aikakauden loppu. Muutama vuosi kului olemalla onnellinen siitä, etten ollut riippuvainen rutiineista, joiden otteessa oli kymmenen vuotta elänyt. Oli ihanaa vain olla ja koin muutoksen positiiviseksi!

Onnellisuus tekemättömyydestä ei tällaisella hyperaktiivisella ihmisellä kauaa kestä. Ainakaan, jos on elämänsä urheillut. Meni pari vuotta vain lenkkeillen. Sitten sisäinen olotila alkoi ällöttää ja liityin salille, jossa edelleen käyn. Treenasin itseni parempaan kuntoon kuin koskaan ollut pesäpalloa pelatessani. Sitä kesti melko pitkään, kunnes tapahtui jotain elämää mullistavaa (lue: seurustelu), mikä aiheutti sen että usein viikonloppuja vietettiin sohvalla viinilasi kädessä elokuvaa katsoen. Se vain sattui olla niin mukavaa! Halu treenaamaan oli suuri, mutta kaikkihan tietävät, että aloittaminen on vaikeinta. Oli vaikeaa luoda rytmi varsinkin melko pitkän epäsäännöllisen treenaamisen jälkeen. Tiesin kuitenkin, että kun saisin rytmin päälle, salilla käyminen ei tuntuisi enää itsensä pakottamiselta vaan että odottaisi aamusta asti, milloin pääsee salille! Laiminlöin hetken itseäni, mutta treenaamisen jälleen aktiivisesti aloitettuani tajusin, että itsellänikin on enemmän annettavaa, kun voin sisäisesti paljon paremmin!

Nyt en voisi kuvitella, että jättäisin salilla käymisen pois. Siitä on tullut tapa, jota en halua skipata. Todellisen boostin treenille antoi, kun ostin nettivalmennuksen. Sain valmiit ohjelmat, tiesin mitä liikkeitä tehdä ja miten syödä tarpeeksi. Jokainen varmasti tietää, miltä tuntuu olla salilla, jos ei ole kädessä hyvää ohjelmaa. Se on jännittävää ja voi olla myös epävarmaa. Maksimihyötyjä tuskin saa irti, ellei ole määrätietoinen tekemisensä suhteen. 

Olin maksanut ohjelmasta, joten tekosyitä en voinut keksiä. Lisäksi 12:n viikon ohjelma asetti aikarajan ja halusin olla paremmassa kunnossa noiden viikkojen kuluttua. Tänä kesänä ihan oikeasti hyvässä kesäkunnossa. Tällä viikolla alkoi viimeinen treeni- ja ruokaohjelma, joka kestää neljä viikkoa. Olen kolme viikkoa jäljessä aikataulusta sairastelun takia, joten oikeasti tämä olisi jo viimeinen viikko. Mutta minulle vasta yhdeksäs. Pitäisi siis ahertaa vielä tiukasti seuraavat viikot. Uskon, että näinä viikkoina tapahtuu vielä paljon muutoksia. Odotan innolla, että pääsen perehtymään uuteen ohjelmaani, sillä töiden alkamisen ja juhlahumun ohella pidin alkuviikosta pari lepopäivää - loppuviikko treenataan kovaa! Tässä treeniohjelman loppua kohden voisin ottaa katsauksen näihin 12:een treeniviikkoon, sillä en ole oikeastaan kirjoitellut treeneistäni. Eilen aloitin uuden treeniohjelman. Innolla odotan uutta InBody-mittausta ja peilistä nähtäviä sekä ennen kaikkea sisällä tuntuvia muutoksia! :)

Ihanaa ja energistä loppuviikkoa! Nautitaan auringosta! <3
<3 Iida


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti