Mietin usein yläasteella ja lukiossa, onko kaikki mitä meille opetetaan oikeasti niin tärkeää? Tällaista asiaa aloin pohtia yksi ilta, kun minun olisi pitänyt valmistautua seuraavan päivän tenttiin. Aloin ajatella sitä painetta, mikä meihin ala-asteelta lähtien kohdistetaan. Sitä painetta, jonka varmasti jokainen tietää. Sitä, että jokainen aine on ehdottoman tärkeä, jokaisesta kokeesta ja tentistä, ryhmätyöstä ja esseestä tulee suoritutua vähintään kiitettävin ellei erinomaisin arvosanoin. Niitä, jotka eivät näe vaivaa panostaa tai joilla ei vain välttämättä ole resursseja, ei katsota hyvällä. Jokaisenhan tulisi olla hyvä. Kaikessa.
Ainakin tunnollisena ja vastuuntuntoisena sitä ajattelee näin, kun ulkopuolelta saa paineita ja tuntuu, että täytyisi loistaa kaikessa. Mutta kuka opettaa sietämään pettymyksiä? Koulussa ei opeteta, että jokaisessa aineessa ei tarvitse loistaa tai ettei joka päivä tarvitse olla oppimisen kannalta vastaanottavainen. Aina ei tarvitse olla hyvä. Minä opettelen tästä edelleen pois, eikä se ole helppoa. Aihe tähän postaukseen hiipi mieleeni samaan aikaan kuin ahdistuskin tulevasta tentistä. Materiaali lähinnä odotti pöydällä tuntikausia kiinnostuksen puutteen takia. Suurimpaan osaan osasin tentissä vastata, mutta kun muutama kohta jää itseä mietityttämään, tuntuu että koko tentti on sirpaleinen. En muista missä vaiheessa opiskellessani lukiossa tai avoimessa yliopistossa aloin mennä välillä lukkoon tenteissä. Tuntui, ettei ajatus juokse, enkä saa paperille mitään. Olin pakottanut itseni onnistumaan ja se vaikeutti tiedon siirtymistä päästä paperille.
Kun koko elämäsi ajan sinulle on koulussa kohdistettu vaatimuksia ja olet ollut taipuvainen luonteesi vuoksi miellyttämään muita ja hankkimaan kiitosta ja arvostusta tekemilläsi saavutuksilla, on vaikeaa uskoa olevansa hyvä silloin, kun ei saa matematiikan kokeesta kiitettävää, tai välttämättä edes hyvää. Minulla jäi ala-asteen viimeisten luokkien matematiikan tunneilta traumat, kun jäin jälkeen suhteellisen itsenäisessä opiskelutavassa ja yläasteella tajusin että muut olivat oppineet ala-asteen viimeisellä luokalla enemmän asioita kuin me olimme opiskelleet. En olisi koskaan tuon kammon jälkeen uskonut, että rakastan pyöritellä numeroita ja laskea liiketalouteen liittyviä matemaattisia toimituksia. Tuollaiset kokemukset monien vuosien takaa vaikutti vielä lukiossa. Joillekin tunneille oli inhottavaa mennä. Muun muassa matikan tunnille. Osittain siihen liittyi pelkoa, mutta enimmäkseen ahdistusta siitä, että laskiessamme joku kiertää katsoen, mitä teet. Voin kertoa kaikille opettajille, että tämä voi olla joidenkin oppilaiden/opiskelijoiden kohdalla lamauttava tekijä.
Monet opettajat kuvittelevat opettamansa aineen olevan se ainoa olemassa oleva. Vain siihen tulisi panostaa kaikki koulun jälkeinen vapaa-aika. Ehkä ensimmäisen kerran elämäni aikana, opiskeltuani 15 vuotta, espanjan opettajani sanoi meille kurssin alussa kertoessaan mitä kurssi vaatii, että tiedostaa meillä olevan omat prioriteettimme ja että kaikilla ei ole yhtä paljon aikaa käytettävissä kurssiin, ja että se on ihan okei ja meidän oma asiamme. Kerrankin jokin meni oikein. Me opiskelemme itseämme varten, emme opettajia. Monet yrittävät ahtaa meitä kaikkia samaan muottiin riippumatta siitä, millaiset kiinnostuksen kohteet tai intressit meillä on. Toki kaikille pitää antaa kutakuinkin samat lähtöpotkut elämään, mutta loppu on kiinni opiskelijasta itsestä eikä ketään voi pakottaa. Olisi hienoa, jos rohkaistaisiin niissä aineissa, jotka ovat lähellä sydäntä ja joissa menestyy, kuin ahdistaa ja pakottaa suorittamaan jokainen aine aina kunkin kurssin parhaiten menestyneen opiskelijan lailla.
Nyt työskennellessäni taloushallinnon työssä opintojeni ohella, olen huomannut että tarkka numeroiden kanssa pelaaminen on mieleeni. Kunpa joku olisi joskus kertonut viimeistään lukion opon tunneilla minulle, mitä esimerkiksi kauppatieteissä tai liiketaloudessa opiskellaan. Opon tunneilla teimme mol:in testejä ja vastaukseksi tuli psykologi ja sellaisia ammatteja, joihin kyselyiden avulla itse tiesi pääsevänsä vastaamalla tietyllä tavalla. Jossain kohtaa listalla vastaan tuli kuitenkin lihanleikkaaja. Really? Oikeasti toivon, että tänä päivänä opon tunneilla oman jutun löytymistä etsitään hieman toisin tavoin.
Talouteen liittyvät arkiset asiat ovat pimennossa melko monelta aina siihen asti, kun muutetaan omilleen. Mielestäni kouluissa voisikin olla talousopinnot pakollisina opintoina. Siellä voitaisiin kertoa, mitä ala oikeasti sisältää. Voitaisiin myös yleisesti kertoa, millaisia kummallisiakin opintopolkuja voi olla. Aina tietty koulutus ei tarkoita automaattisesti yhtä ammattia. Tällaisella kurssilla voitaisiin kertoa, miten omaa taloutta hoidetaan, miten vakuutukset otetaan, millainen asiakaspalvelu on asiallista ja mitä asiakkaana saa vaatia, minne ottaa yhteyttä jos ja kun asiakaspalvelu ei ole hyvää, mitä lainan korko oikeasti tarkoittaa (mikä on pikavippi), millainen on maksumuistutus ja mitä sen jälkeen tapahtuu, miten velat vaikuttavat loppuelämääsi -tai ainakin niin pitkäksi aikaa kun mahdolliset luottotappiot vanhenevat, miten hoidat pankkiasiasi ja miten rahat voi sijoittaa.
Näiden aiheiden ympärillä on niin monia yrityksiä ja työpaikkoja, joista vielä siinä vaiheessa itselläni ei ainakaan ollut tietoa, kun jatko-opiskelupaikkaa pohdin. Niin paljon meille opetetaan koko pakollisen koulupolkumme aikana ja vaaditaan onnistumaan ylioppilaskirjoituksissa, joiden mittaustapa ei mielestäni mittaa oikealla tavalla älykkyyttä, yleissivistystä tai aina hyvääkään valmistautumista, mutta tällaisista arkisista asioista ei ole tietoakaan. Yhteiskuntaopissa tehdään pintaraapaisu siihen, että on olemassa Euroopan keskuspankki ja se oli kutakuinkin siinä. Sen sijaan meille painotetaan sitä, minä vuonna jossakin maailman kolkassa sodittiin. Taas on uutisoitu monista L:n kirjoittaneista ylioppilaista. Onnea paljon heille, mahtava suoritus! Mutta entä ne, jotka saivat melkein L:iä? Tai entäpä kuusi C:tä kirjoittanut opiskelija? Kuka tietää oikeasti, mitä siellä päässä piileksii, kun vain joku auttaisi vääntelemään oikeista naruista. Unelmat opiskelusta tai työstä eivät synny sillä, että opo kysyy opiskelijalta, haluaako hän opettajaksi vai lukemaan fysiikkaa.
Jatkuvasti, tänä päivänäkin, aivan kuten lukiossakin, joudun miettiä mennäkö korottamaan niitä arvosanoja, joiden kurssit saavat nukahtamaan ja aivot sanoo, että keskity enemmän siihen mitä rakastat, vai jättääkö todistukseen muutama kakkonen. Arvosanat eivät saa määrittää ihmistä, mutta yhteiskunta määrittää. Mikäli tahtoisin jatkaa kauppatieteiden maisterikoulutukseen, tulisi keskiarvoni olla vähintään neljä. Välillä ohjelmassa on muutakin kuin koulu, sitä kutsutaan elämäksi. On töitä, on harrastuksia, on ystäviä, on parisuhde, on perhe ja on oma vapaa-aika. Kurssit, jotka on käyty monen muun kurssin kanssa tiiviissä tahdissa, harvoin antavat pelkkiä erinomaisia arvosanoja, mikäli keskittyminen ei ole ollut 100%:sen omistautunutta. Tällä hetkellä minulla on hieno ja motivoitunut, työlleen omistautunut ja tietoa etsivä, oikeasti auttava opo. Tämä opo on mahtava, sillä ensimmäistä kertaa koen saavani siellä myös ohjausta ja jaksamisen kannalta tsemppaavia sanoja. Minä olen opiskellut kiivaalla tahdilla, suorittaen melkein kahden vuoden opinnot vuodessa. Nyt tein tietoisen päätöksen muutama viikko sitten, että esimerkiksi juridiikka saa olla ja pysyä todistuksessani kakkosena. Minulla ei ole minkäänlaista intressiä luoda itselleni paineita, että jokaisessa aineessa täytyisi loistaa. Miksi? Siksi, ettei jokainen asia voi kiinnostaa jokaista.
Aion elää elämääni ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mikäli keskiarvoni ei riitä jonnekin, yritän toista kautta. Olen huomannut, ettei meille lukiossa koskaan kerrottu vaihtoehtoisista reiteistä unelman tavoittelussa. Yhdessä asiassa voin arvosanoja kiittää -siinä, että olen huomannut saavani erinomaisia arvosanoja aineista, joissa saa käyttää luovuutta ja omia sanoja, soveltaa ja kehittää. Se antaa minulle enemmän. Kukapa haluaisi olla itseään toistava kaava.
Kukaan tai mikään ei määritä sitä, kuka olet!
<3 Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti