perjantai 29. toukokuuta 2015

Mitä aikaa elät?

Kun olin nuorempi, elin usein varautuen vähän liian pitkälle eteenpäin keskittymällä joskus liikaa tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen on tärkeää keskittää ajatuksiaan, mutta tärkeintä on se, mitä tänä päivänä tapahtuu. Tässä ja nyt. Monet taas elävät menneessä muistellen aiempia elämäntilanteita ja valitellen, että aikoinaan kaikki oli paremmin. Ei ole olemassa aikaa, jolloin kaikki olisi valmista ja täydellistä yhtä aikaa, aika vain kultaa muistot ja tekee ajatuksissa niistä jotenkin paremmat. Menneisyyteen tarkertuminen voi olla melko vahingollista. Eläen ja miettien vanhoja menneitä ihmissuhteita, työpaikkoja, harrastuksia ja jossitellen mitä jos -tyylisesti, oma elämä junnaa paikoillaan eikä uusille asioille ole tilaa.


Ajelin eilen noin 370 kilometriä viettämään minilomaa entiselle kotipaikkakunnalleni ja huomasin asian, joka on ollut läsnä jo jonkin aikaa. Terapeuttinen autolla ajaminen musiikki kovalla pauhaten ja laskevan auringon säteiden vilistessä puiden välistä luoden järvien pintaan kimmeltävän pinnan saivat minulle todella pakahtuneen onnellisen olon. Alkoi ihan itkettää. Mietin, onko minusta tullut näin vanha, että katsomalla Suomen kaunista kesäluontoa ja miettiessäni elämääni, minä todella liikutun. Tällä hetkellä tunnen todella suurta kiitollisuutta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja koen olevani elämässäni juuri siellä, missä tällä hetkellä haluan olla.






En ole elänyt vuosiin haihatellen menneitä ja toivoen saavani jotakin vanhaa takaisin. Joskus aikoinaan saatoin kaivata jotakin ihmistä, mutta en ole koskaan toivonut pääseväni ajassa taaksepäin ja eläväni mennyttä aikaa. Minulla on aina ollut niin suuri tarve tehdä jotakin uutta ja porskuttaa eteenpäin, etten ole ehtinyt toivoa vanhoja asioita elämääni. Ja toisaalta, sille on syynsä, että tietty aikakausi loppuu ja jotkut ihmiset jäävät matkan varrella elämästä pois. Osa ihmisistä poistuu konkreettisten päätösten seurauksena ja toiset jäävät vähitellen pois yhteydenpidon vähentyessä. Viime aikoina nämä vähemmälle yhteydenpidolle jääneet ystävyyssuhteet ovat olleet mielessäni paljon. Yhtäkkiä olen alkanut ikävöidä niitä, joiden kanssa joskus vietin aikaa ja harrastin 24/7 mutta joiden elämästä en tiedä tällä hetkellä enää mitään!

Olen miettinyt paljon, mistä tämä jo useita viikkoja kestänyt henkinen flow johtuu. Aluksi luulin sen olevan hetkellinen hyvänolontunne, mutta hetkellinen se ei ainakaan ole. Taitaa olla niin, että elämässä nuoruuden ja aikuisuuden välimaasto on ylitetty ja päästy itsenäisen aikuisuuden puolelle. Kun on tietoinen siitä, millainen ihminen on, mitä asioita arvostaa ja minkälaisiin asioihin aikansa käyttää, saa itsestään irti melko paljon! Silloin ei käytä aikaa miellyttääkseen ihmisiä tai harmitellen jonkun mielipidettä itsestä, kun tietää kuka on ja voi seistä tekemistensä ja sanomistensa takana. Keskittämällä energian elämänsä kannalta tärkeisiin ihmisiin, saa itse takaisin sitä mitä antaa. 


Tänään aamulenkille lähtiessäni jätin korvanapit kotiin, sillä halusin rentoutua, kuunnella luontoa ja nauttia sen äänistä. Hymy levisi huulille monta kertaa ja mietin, alanko olla sen ikäinen että pohdin samoja asioita, joita tuli kuultua pienenä lapsena vanhempien ja isovanhempien suusta. "Voi, kuuntele tuota linnunlaulua", "Kuuntele kuinka ihana puron solina" tai "Katso nyt, miten kauniita kukkia täällä on". Tuntuu jotenkin hassulta sanoa ääneen, miten onnellinen olo voi tulla pienistäkin asioista, mutta eikö sitä juuri aina toitoteta, että pitäisi nauttia elämän pienistä iloista.






Uskon, että tämän hyvän tunteen takana on monta tekijää, jotka ovat keskenään balanssissa. Vaikka kaikki ei olekaan aina täydellistä, riittävän moni asia on niin hyvin, että onnellisuus huokuu. Järjestän huomenna nuoruuden ystävilleni illanistujaiset, sillä en ole useimpia nähnyt aikoihin saati puhunut heidän kanssaan, ja no, rakastan järjestää juhlia. Tuntuu ihanalta nähdä ihmisiä, jotka ovat olleet joskus suuri osa omaa elämää ja osittain tehneet minusta sen mitä tänä päivänä olen. Ehkä sekin on syy, miksi heitä haluan nähdä; olen niin kiitollinen elämästäni tässä ja nyt, että koen halua kuulla myös, mitä heille kuuluu ja viettää luksusaikaa tyttöjen kesken!

Viime aiheet ovat blogissani käsitelleet melko paljon omaa fiilistä ja unelmia, joten seuraavaksi voisin kirjoittaa postauksen jostakin konkreettisemmasta. :)


Aurinkoisia terveisiä landelta
<3 Iida


lauantai 23. toukokuuta 2015

Kukako luulen olevani?

Ennen kuin aloitin blogini pitämisen, olin pari vuotta aiemmin pitänyt blogia hetken aikaa, mutta poistanut sen melko pian perustamisen jälkeen. Silloin mietin, ketä kiinnostaisi, enkä ehkä ollut tarpeeksi rohkea yrittämään. Kuitenkin koko tämän väliajan olen kokenut tarvetta kirjoittaa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa, itse asiassa kalenterini on kuin päiväkirja, sillä osaan sanoa mitä tapahtui kaksi viikkoa sitten tiistaina vilkaisemalla kalenteriini. Päiväkirjaan en kuitenkaan voi lisäillä kuvia, eikä leikekirjoista kaapissa olisi antamaan muille mitään, mitä blogini haluan tarjoavan. Mieleni on tehnyt kirjoittaa, inspiroida muita, antaa ihmisille idoita, jakaa ja saada aikaan mielipiteitä ja ajatuksia. On mahtavaa luoda kaikenlaista kaunista vaatetukseen, kauneuteen, sisustukseen tai ruokaan liittyen.

Ideoiminen, suunnitteleminen ja toteuttaminen on ihanaa. Olen aina miettinyt, mitkä ovat omat vahvuuteni, kun en ole suoranaisesti lahjakas missään. Olen ollut aina hyvä urheilussa, mutta pesäpallon lopetettuani minulla ei enää ollut mitään tiettyä lajia, josta ammentaa mielihyvää, ennen kuin aloitin taas käymään aktiivisesti salilla. Toisaalta, ne asiat joissa olen hyvä, ei ole päässyt esille esimerkiksi koulun oppiaineissa (liikuntaa lukuun ottamatta). Olen innokas organisoimaan, järjestelemään, suunnittelemaan, järjestämään juhlia ja tekemään yllätyksiä. Rakastan yksityiskohtia, esimerkiksi valita samanvärisen kynsilakan ja kengät tai huivin, jossa on samanväriset yksityiskohdat kuin huulipunassa tai muussa vaatteessa tai asusteessa. Sellaisen lopputuloksen luomista on ihana suunnitella, joka näyttää kauniilta silmään. Olen myös todella tarkka asioista, pinnallisena esimerkkinä mainittakoon, etten voi kulkea minnekään niin että kynsissäni on kuluneet kynsilakat.






Raha on myös ollut aina mielestäni mielenkiintoinen asia. Numeroiden pyörittely, oman budjetin laatiminen ja Excel-taulukoiden käyttäminen. Kaikki pieni näpertely, jota moni saattaisi inhota, on mielestäni niin kivaa! Kaikki osaamisalueeni ovat sellaisia, jotka ovat tulleet ilmi käytännön elämässä. Niistä kaikki ei välttämättä näy ulospäin ja siksi välillä tuntuu, ettei ole sinänsä taitava missään konkreettisesti mainittavassa. Ei välttämättä pidä paikkansa, mutta tuntuu että useimmissa mielenkiinnon kohteissani Suomessa on vaikea menestyä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin itselleni antoisaa, sillä saan ilmaista itseäni ja kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Ja he, joita nämä asiat kiinnostavat, voivat niitä lukea ja kommentoida. Palautetta on mukava saada omista luomuksistaan, tässä tapauksessa kuvista tai kirjoituksesta.

Hetki sitten kirjoittelin unelmista. Olen unelmillani mitä ilmeisimmin herättänyt myös negatiivisia ajatuksia. Sain postaukseen neljä kommenttia, joista kaksi jäi julkaisematta niiden asiattomuuden vuoksi. Kirjoittajien tyylistä päätellen viestit tulivat samasta osoitteesta, vaikka nimi oli muutettu. Tässä tilanteessa, kun ensimmäistä  kertaa saan viestejä, jotka kohdistuvat kumppaniini, tahdon tehdä selväksi sen, että blogini käsittelee minun mielestäni kiinnostavia aiheita, omaa elämääni, ajatuksiani, mielipiteitäni eikä blogia ole pakko lukea, jos yksityiselämäni (josta en ole puhunut) loukkaa jotakuta. 

Olen kerta kerran jälkeen hämmästynyt ihmisten käytöksestä. En voi käsittää, miltä tuntuisi olla iso stara, joka saa saavikaupalla kakkaa niskaansa. Sain viestin, jossa yritetään loukata minua ehdottelemalla toimenpidettä hampaiden pienentämiseksi ja kutsumalla minua lainausmerkeissä naiseksi, jota kumppanini ei arvosta sekä kertomalla viikonloppujuoruja. Oikeastaan tuntui, kuin joku olisi lähettänyt Seiskan uutiset suoraan sähköpostiini. Mietin hetken, olinko kirjoittanut postauksen parisuhteestani, sillä kuvittelin että oli kyse postauksesta, joka käsitteli minun elämäni omia unelmia.

Olen seurustellut tarpeeksi pitkään, jotta uskalsin alkaa kirjoittaa blogia. Olen sinut itseni kanssa myös niissä asioissa, jotka joku näkee virheellisiksi. Rakastan elämää niin paljon, ettei minulla ole aikaa murehtia sitä, että joku haluaisi muuttaa minussa jotain! Elämä on myös liian lyhyt muiden vihaamiseen. Tiedän, etten miellytä kaikkia, mutta osaan suhtautua negatiivisiin kommentteihin jättämällä ne omaan arvoonsa. Tein tietoisen päätöksen, kun aloitin blogin kirjoittamisen ja tiesin, ettei viestit olisi aina ruusuisia. Kirjoitan tästä aiheesta vain siksi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain tällaista palautetta. Palautteen laatu oli odotettavissa, mutta silti hätkähdytti ja laittoi sormet kirjoittamaan.


Muiden huolet purukalustoni koosta ovat turhia. Suurin osa positiivisesta palautteesta, jota saan, on hymyileväisestä luonteestani. Hymyni oli myös ensimmäinen asia, johon kumppanini minussa ihastui.
Olen tehnyt tietyt rajaukset kumppanini kanssa siitä, mitä kumpikaan ei julkisesti näytä ja julkaise, ja olemme niihin tyytyväisiä. Näin suojaamme sen kaikkein tärkeimmän. Sitä ei tarvitse muille näyttää tai vakuutella, sillä kyseessä on parisuhde. Sen pituinen se.

Ihmiset eivät aina ymmärrä, että vetäessään kommenttinsa äärirajoille, ne menettävät uskottavuutensa. Jos joidenkin mielestä yritän olla jotakin, voi lukea "Miten päädyin tähän tilanteeseen?" -postauksen ja kysyä uudelleen, kuka oikein luulen olevani -jos se on enää tarpeen. Pidän blogia ihan kuin kuka tahansa. Olen käsitellyt aiheita, jotka jotenkin koskettavat elämääni tai joiden koen olevan kiinnostavia muuten. Tiedän itse, että olen erittäin jalat maassa oleva ihminen, sillä minulla ei ole mitään syytä olla pää pilvissä. Olen ylpeä elämästäni, läheisistäni ja kumppanistani, mutta tämä ylpeys on tervettä ylpeyttä, jota jokaisen olisi hyvä tuntea ajatellessaan itseään ja elämäänsä! Sen myönnän, että tuntemattoman on helppo sanoa, että yritän olla jotakin, jos ei uskalla avarakatseisesti lukea blogiani ilman ennakkokäsitystä.

Suomalaiset miettivät usein, miksi täällä ollaan niin negatiivisia toisia kohtaan eikä kohteliaisuuksia osata lausua yhtä paljon kuin jossakin ulospäinsuuntautuneemman kansan asuttamassa maassa. Ehkä syy on juuri tämä, että suomalaisille toisen unelmakin ilman mitään konkreettista on jo uhka ja unelmoija tai vastaava täytyy lytätä, ettei hän vain menestyisi. Itse asiassa negatiivinen palaute antaa usein juuri positiivista boostia, kun sen osaa kanavoida omaan tekemiseensä oikein. 




Yleensä uskaliaimmat ihmiset voivat hyvin. Ollaan rohkeita ja uskalletaan tutustua uusiin ihmisiin ja huomataan heissä mahtavia piirteitä! Kukaan ei koskaan ole täydellinen, eikä tarvikaan. Jos joku ihminen ei itseä miellytä, voi keskittää energiansa ihmisiin, joiden ympäröimänä voi nauttia elämästä. Miksi nähdä vaivaa kirjoitellakseen tai puhuakseen jostakusta mahdollisesti tuntemattomasta ihmisestä perättömyyksiä? Mitä olisi elämä pessimistisenä, aina pahimpaan varautuvana ilman mitään unelmia? Ei voi saada edes tähtiä, jos ei tavoittele kuuta. Tavoitelkaa suuria, älkää hävetkö itseänne, älkää piilotelko taitojanne vaan tehkää sitä, mitä rakastatte ja nauttikaa siitä! Jos olette varmoja itsestänne, muiden negatiivinen palaute ei lamaannuta teitä. Päinvastoin. Positiivisesti ja elämänhaluisesti elämäänsä suhtautuvat ihmiset keräävät hyvää puoleensa ja kierre on jatkuva. Jos on paha olla, olo ei parane muita sättimällä vaan silloin täytyy keskittyä itseen ja opetella rakastamaan itseään enemmän. 

Pakko vielä sen verran mainita, ettei hyvät asiat jää huonojen jalkoihin, että kaksi muuta viestiä postaukseeni olivat herttaisia. Kiitos niistä. :)

Ihanaa viikonloppua! Sanokaa tänään lähimmäisillenne jotakin, mikä heissä on ainutlaatuista. Pienet asiat merkitsevät paljon. <3
<3 Iida

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Perfektionistin päiväkirja

Mietin usein yläasteella ja lukiossa, onko kaikki mitä meille opetetaan oikeasti niin tärkeää? Tällaista asiaa aloin pohtia yksi ilta, kun minun olisi pitänyt valmistautua seuraavan päivän tenttiin. Aloin ajatella sitä painetta, mikä meihin ala-asteelta lähtien kohdistetaan. Sitä painetta, jonka varmasti jokainen tietää. Sitä, että jokainen aine on ehdottoman tärkeä, jokaisesta kokeesta ja tentistä, ryhmätyöstä ja esseestä tulee suoritutua vähintään kiitettävin ellei erinomaisin arvosanoin. Niitä, jotka eivät näe vaivaa panostaa tai joilla ei vain välttämättä ole resursseja, ei katsota hyvällä. Jokaisenhan tulisi olla hyvä. Kaikessa.

Ainakin tunnollisena ja vastuuntuntoisena sitä ajattelee näin, kun ulkopuolelta saa paineita ja tuntuu, että täytyisi loistaa kaikessa. Mutta kuka opettaa sietämään pettymyksiä? Koulussa ei opeteta, että jokaisessa aineessa ei tarvitse loistaa tai ettei joka päivä tarvitse olla oppimisen kannalta vastaanottavainen. Aina ei tarvitse olla hyvä. Minä opettelen tästä edelleen pois, eikä se ole helppoa. Aihe tähän postaukseen hiipi mieleeni samaan aikaan kuin ahdistuskin tulevasta tentistä. Materiaali lähinnä odotti pöydällä tuntikausia kiinnostuksen puutteen takia. Suurimpaan osaan osasin tentissä  vastata, mutta kun muutama kohta jää itseä mietityttämään, tuntuu että koko tentti on sirpaleinen. En muista missä vaiheessa opiskellessani lukiossa tai avoimessa yliopistossa aloin mennä välillä lukkoon tenteissä. Tuntui, ettei ajatus juokse, enkä saa paperille mitään. Olin pakottanut itseni onnistumaan ja se vaikeutti tiedon siirtymistä päästä paperille.

Kun koko elämäsi ajan sinulle on koulussa kohdistettu vaatimuksia ja olet ollut taipuvainen luonteesi vuoksi miellyttämään muita ja hankkimaan kiitosta ja arvostusta tekemilläsi saavutuksilla, on vaikeaa uskoa olevansa hyvä silloin, kun ei saa matematiikan kokeesta kiitettävää, tai välttämättä edes hyvää. Minulla jäi ala-asteen viimeisten luokkien matematiikan tunneilta traumat, kun jäin jälkeen suhteellisen itsenäisessä opiskelutavassa ja yläasteella tajusin että muut olivat oppineet ala-asteen viimeisellä luokalla enemmän asioita kuin me olimme opiskelleet. En olisi koskaan tuon kammon jälkeen uskonut, että rakastan pyöritellä numeroita ja laskea liiketalouteen liittyviä matemaattisia toimituksia. Tuollaiset kokemukset monien vuosien takaa vaikutti vielä lukiossa. Joillekin tunneille oli inhottavaa mennä. Muun muassa matikan tunnille. Osittain siihen liittyi pelkoa, mutta enimmäkseen ahdistusta siitä, että laskiessamme joku kiertää katsoen, mitä teet. Voin kertoa kaikille opettajille, että tämä voi olla joidenkin oppilaiden/opiskelijoiden kohdalla lamauttava tekijä.

Monet opettajat kuvittelevat opettamansa aineen olevan se ainoa olemassa oleva. Vain siihen tulisi panostaa kaikki koulun jälkeinen vapaa-aika. Ehkä ensimmäisen kerran elämäni aikana, opiskeltuani 15 vuotta, espanjan opettajani sanoi meille kurssin alussa kertoessaan mitä kurssi vaatii, että tiedostaa meillä olevan omat prioriteettimme ja että kaikilla ei ole yhtä paljon aikaa käytettävissä kurssiin, ja että se on ihan okei ja meidän oma asiamme. Kerrankin jokin meni oikein. Me opiskelemme itseämme varten, emme opettajia. Monet yrittävät ahtaa meitä kaikkia samaan muottiin riippumatta siitä, millaiset kiinnostuksen kohteet tai intressit meillä on. Toki kaikille pitää antaa kutakuinkin samat lähtöpotkut elämään, mutta loppu on kiinni opiskelijasta itsestä eikä ketään voi pakottaa. Olisi hienoa, jos rohkaistaisiin niissä aineissa, jotka ovat lähellä sydäntä ja joissa menestyy, kuin ahdistaa ja pakottaa suorittamaan jokainen aine aina kunkin kurssin parhaiten menestyneen opiskelijan lailla. 

Nyt työskennellessäni taloushallinnon työssä opintojeni ohella, olen huomannut että tarkka numeroiden kanssa pelaaminen on mieleeni. Kunpa joku olisi joskus kertonut viimeistään lukion opon tunneilla minulle, mitä esimerkiksi kauppatieteissä tai liiketaloudessa opiskellaan. Opon tunneilla teimme mol:in testejä ja vastaukseksi tuli psykologi ja sellaisia ammatteja, joihin kyselyiden avulla itse tiesi pääsevänsä vastaamalla tietyllä tavalla. Jossain kohtaa listalla vastaan tuli kuitenkin lihanleikkaaja. Really? Oikeasti toivon, että tänä päivänä opon tunneilla oman jutun löytymistä etsitään hieman toisin tavoin.

Talouteen liittyvät arkiset asiat ovat pimennossa melko monelta aina siihen asti, kun muutetaan omilleen. Mielestäni kouluissa voisikin olla talousopinnot pakollisina opintoina. Siellä voitaisiin kertoa, mitä ala oikeasti sisältää. Voitaisiin myös yleisesti kertoa, millaisia kummallisiakin opintopolkuja voi olla. Aina tietty koulutus ei tarkoita automaattisesti yhtä ammattia. Tällaisella kurssilla voitaisiin kertoa, miten omaa taloutta hoidetaan, miten vakuutukset otetaan, millainen asiakaspalvelu on asiallista ja mitä asiakkaana saa vaatia, minne ottaa yhteyttä jos ja kun asiakaspalvelu ei ole hyvää, mitä lainan korko oikeasti tarkoittaa (mikä on pikavippi), millainen on maksumuistutus ja mitä sen jälkeen tapahtuu, miten velat vaikuttavat loppuelämääsi -tai ainakin niin pitkäksi aikaa kun mahdolliset luottotappiot vanhenevat, miten hoidat pankkiasiasi ja miten rahat voi sijoittaa.

Näiden aiheiden ympärillä on niin monia yrityksiä ja työpaikkoja, joista vielä siinä vaiheessa itselläni ei ainakaan ollut tietoa, kun jatko-opiskelupaikkaa pohdin. Niin paljon meille opetetaan koko pakollisen koulupolkumme aikana ja vaaditaan onnistumaan ylioppilaskirjoituksissa, joiden mittaustapa ei mielestäni mittaa oikealla tavalla älykkyyttä, yleissivistystä tai aina hyvääkään valmistautumista, mutta tällaisista arkisista asioista ei ole tietoakaan. Yhteiskuntaopissa tehdään pintaraapaisu siihen, että on olemassa Euroopan keskuspankki ja se oli kutakuinkin siinä. Sen sijaan meille painotetaan sitä, minä vuonna jossakin maailman kolkassa sodittiin. Taas on uutisoitu monista L:n kirjoittaneista ylioppilaista. Onnea paljon heille, mahtava suoritus! Mutta entä ne, jotka saivat melkein L:iä? Tai entäpä kuusi C:tä kirjoittanut opiskelija? Kuka tietää oikeasti, mitä siellä päässä piileksii, kun vain joku auttaisi vääntelemään oikeista naruista. Unelmat opiskelusta tai työstä eivät synny sillä, että opo kysyy opiskelijalta, haluaako hän opettajaksi vai lukemaan fysiikkaa. 

Jatkuvasti, tänä päivänäkin, aivan kuten lukiossakin, joudun miettiä mennäkö korottamaan niitä arvosanoja, joiden kurssit saavat nukahtamaan ja aivot sanoo, että keskity enemmän siihen mitä rakastat, vai jättääkö todistukseen muutama kakkonen. Arvosanat eivät saa määrittää ihmistä, mutta yhteiskunta määrittää. Mikäli tahtoisin jatkaa kauppatieteiden maisterikoulutukseen, tulisi keskiarvoni olla vähintään neljä. Välillä ohjelmassa on muutakin kuin koulu, sitä kutsutaan elämäksi. On töitä, on harrastuksia, on ystäviä, on parisuhde, on perhe ja on oma vapaa-aika. Kurssit, jotka on käyty monen muun kurssin kanssa tiiviissä tahdissa, harvoin antavat pelkkiä erinomaisia arvosanoja, mikäli keskittyminen ei ole ollut 100%:sen omistautunutta. Tällä hetkellä minulla on hieno ja motivoitunut, työlleen omistautunut ja tietoa etsivä, oikeasti auttava opo. Tämä opo on mahtava, sillä ensimmäistä kertaa koen saavani siellä myös ohjausta ja jaksamisen kannalta tsemppaavia sanoja. Minä olen opiskellut kiivaalla tahdilla, suorittaen melkein kahden vuoden opinnot vuodessa. Nyt tein tietoisen päätöksen muutama viikko sitten, että esimerkiksi juridiikka saa olla ja pysyä todistuksessani kakkosena. Minulla ei ole minkäänlaista intressiä luoda itselleni paineita, että jokaisessa aineessa täytyisi loistaa. Miksi? Siksi, ettei jokainen asia voi kiinnostaa jokaista.

Aion elää elämääni ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mikäli keskiarvoni ei riitä jonnekin, yritän toista kautta. Olen huomannut, ettei meille lukiossa koskaan kerrottu vaihtoehtoisista reiteistä unelman tavoittelussa. Yhdessä asiassa voin arvosanoja kiittää -siinä, että olen huomannut saavani erinomaisia arvosanoja aineista, joissa saa käyttää luovuutta ja omia sanoja, soveltaa ja kehittää. Se antaa minulle enemmän. Kukapa haluaisi olla itseään toistava kaava.


Kukaan tai mikään ei määritä sitä, kuka olet!
<3 Iida

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Unelmia

Uskon siihen, että uskomalla omiin, niihin suuriinkin unelmiinsa, on lähempänä niiden saavuttamista. Kun mietin omaa elämääni, olen saavuttanut jo monta niistä unelmista, joista nuorempana haaveilin. En ehkä juuri sitä polkua kulkien, mitä kuvittelin, mutta olen siinä elämäntilanteessa kuin aina toivoin tämän ikäisenä olevani. Pian monet juhlivat koulujen päättäjäisiä ja ovat uuden edessä, osa menossa kohti suunniteltua, osa kohti tuntematonta. Jotkut jäävät nauttimaan kesälomasta odottaen syksyllä jatkuvia opintoja. Muistan olleeni erittäin innostunut ajatuksesta muuttaa Helsinkiin heti lukion päätyttyä ja tarve oman elämän luomiselle oli suuri. Halusin muutoksia elämääni, olla riippumaton, pärjätä ja luoda jotain omaa. Tuolloin vielä oman luominen tarkoitti työpaikan saamista ja suuremmista asioista unelmoimista.

Ehkä aikoinaan Jenkeissä asuminen loi minuun suuruudenhullun piirteen tai sitten olen vain luonteeltani täysilläeläjä. Mitään ei tehdä puoliteholla ja välillä menenkin pää kolmantena jalkana, no matter what. Olen myös ihmisenä kaikkitännehetinyt, mikä aiheuttaa välillä myös kärsivällisyyden kanssa ongelmia. Olen kuitenkin huomannut, että ihmisenä olen kasvanut lukion jälkeisinä vuosina todella paljon. Arvot ovat pysyneet kutakuinkin samana, mutta niiden terävät reunat ovat hioutuneet pyöreämmiksi ja oma suhtautuminen on saanut mustavalkoisuuden lisäksi värejä. Stressinhallinta on helpompaa, kun on oppinut kehittämään keinoja pitää itsensä kasassa silloinkin, kun tekisi mieli heittää koulukirjat parvekkeelta alas ja olla menemättä tenttiin tai tekemättä vaativaa projektia. Jälkikäteen ajateltuna kaikki ne stressin ja ahdistuksen hetket ovat olleet turhia, sillä jokainen niistä on osittain tuonut minua lähemmäs sitä, missä ja miten olen nyt. Virheet ja suunnanmuutokset, joita joskus pidin pettymyksinä ja joiden vuoksi itseäni soimasin, saattoi olla juuri niitä tekijöitä, joita voin taaksepäin katsoessani kiittää. 



Neljä vuotta sitten olisin kuvaillut näiden vuosien kulun toisin, mutta onneksi elämä ei mene pelkästään omien suunnitelmien mukaan. Monta asiaa olisi jäänyt kokematta ja loppujen lopuksi monesti antoisimpia ovat juuri ne tapahtumat, joita eniten jännittää. Elämässäni ei ole ollut yhtäkään varsinaista välivuotta, mutta on ollut aikoja, jolloin tulevaisuus on ollut avaamaton ovi, jonka toinen puoli pitäisi itse luoda. Olen virheiden (vaikkakin voi olla väärin niitä virheiksi kutsua) kautta oppinut paljon itsestäni, esimerkiksi itseäni kiinnostavan alan olen löytänyt ihan toisaalta kuin kuvittelin. Olin suunnitelmissani menossa lukemaan psykologiaa lukion jälkeen, mutta en panostanut pääsykokeeseen tarpeeksi ja yliopiston ovi pysyi kiinni. Avoimen yliopiston opintoja luin kahdet perusopinnot; kasvatustieteen ja psykologian, mutta minua turhautti se, etten päässyt soveltamaan opiskelemaani teoriaa arkielämää pidemmälle. Tarvitsen jatkuvia haasteita, onnistumisen tunteita ja tavoitteiden asettamista. Olen kärsimätön monessa asiassa ja teorian lukeminen kirjoista ei ehkä ole se sydäntäni lähinnä oleva asia.
 
Kotona sain aikoinaan vihjeitä, että kaupallinen ala voisi olla hyvä valinta. Ajattelin, että isäni voi pitää Kauppalehdet ja opiskelemansa alan itsellään, sillä en halunnut tehdä mitään, mitä en itse keksinyt ja haaveeni liittyivät psykologiaan. Kuitenkin jouduin muutamia vuosia myöhemmin hassujen reittien johdattelemana nöyrtymään ja myöntämään alan kiinnostavan minua. Nyt jo toista alan koulutusta opiskellessani voin sanoa, että alan opiskeleminen on elämäni paras virhe, sillä vihdoin tiedän mitä elämältä haluan. Pari vuotta minua puraisi yrittäjäkärpänen ja viime syksynä mennessäni yrittäjävalmennus-kurssille koin ensimmäistä kertaa, että olen jollakin tunnilla vain siksi, että se kiinnostaa minua itseäni kovasti enkä ole siellä kenenkään pakottamana. Kaikki uuden luominen ja kehittäminen on vaan niin inspiroivaa!




Täällä maailmassa on paljon lahjakkaita ihmisiä, mutta menestyneet ovat luottaneet vaistoihinsa ja rohjenneet yrittää. Monta huippulahjakasta tekijää piileksii kotona koskaan taitojaan paljastamatta vain siksi, ettei uskalla tai jaksa yrittää tai ei ole tarpeeksi motivoitunut. Olen ollut melko onnekas elämässäni, sillä palapelin palaset ovat napsuneet kohdilleen melko kiitettävästi, osa kuin itsestään ja osa suuren vaivannäön ansiosta. Minulle tulee monesti todella hyvä ja tyytyväinen olo, kun tunnen hallitsevani elämääni, pystyn karsia turhan negatiivisuuden ympäriltäni ja keskittyä hyviin ja positiivisiin ihmisiin ja edetä omia tavoitteitani kohti. Viime aikoina omat saavutukset ja uudet kujeet pään menoksi saavat kylmät väreet menemään kehon läpi, kun miettii mitä kaikkea tässä maailmassa on mahdollista tehdä, kun vain uskaltaa kokeilla! Joskus minut valtaa omasta tulevaisuudestani niin hyvä tunne, että sen johdosta tuntuu että mikä tahansa on mahdollista! Ihmisen on helppo vajota negatiiviseen kierteeseen, mutta positiivinenkin toimii aika samoilla kiertolukemilla. Tästä vuodesta voi tulla aika mielenkiintoinen ja uusia isoja asioita on luvassa. Katsotaan, josko pääsen täällä jakamaan yrittäjyyteen liittyviä uutisia kesän aikana tai sen jälkeen. 


Uskalla yrittää! 
<3 Iida

Ps. Investoitiin järjestelmäkameraan enkä malta odottaa, että pääsen kuvailemaan! Kuvia siis luvassa... :)




maanantai 11. toukokuuta 2015

Kelpaat joka päivä sellaisena kuin olet

Viime viikolla huomasin Ilta-Sanomien julkaisun "Armon päivä laihduttajille - tänään kelpaat sellaisena kuin olet!" Facebookini etusivulla. Silloin vietettiin Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivää, mutta jutulle luotu otsikko herätti eri fiilikset kuin jutun sisältö. Miten niin kelpaat tänään sellaisena kuin olet?

Ulkonäköpaineet ovat yleisiä niin naisten kuin miestenkin keskuudessa, mutta meille naisille asetetaan enemmän paineita ja vääristyneitä mielikuvia siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Itse olen kasvanut perheessä, jossa ei ole koskaan sanottu, että jonkin ruoan syömistä pitäisi rajoittaa tai pitäisi käydä enemmän lenkillä tai ettei oma ulkonäkö riittäisi. Ollessani nuori, meidän perheen kaikille lapsille ehdoteltiin useita urheilulajeja niin kauan, että oma suosikki löytyi. Vanhemmat tukivat harrastuksissa, mutta koskaan siinä ei ollut ensisijaisesti kyse fyysisestä ulkonäöstä, vaikka tietysti vanhempiamme lasten terveys kiinnosti. Perheessämme on aina syöty normaalia terveellistä, ravitsevaa kotiruokaa, mutta on myös herkuteltu kohtuuden rajoissa. Silloin, kun joku meistä lapsista on katsonut peiliin ja sanonut ääneen jotain, mikä omassa kehossa mietitytti, vanhemmat ovat sanoneet, ettei kenessäkään ole mitään vikaa eikä itseään tarvitse muuttaa.

Aamiainen ulkomaanmatkalta

So good!
Tällainen annos pienemmällä pihvillä vois sopia myös ruokaohjelmaan (toki salaattia täytyis olla enemmän - ja ilman alkoholia ;))
Tiedän itse, että vanhempani sanovat lastensa olevan täydellisiä sellaisenaan, koska heille kelpaa juuri omana itsenään. Eihän kukaan täydellinen ole. On tärkeää, että kotona saa realistisen kasvatuksen siitä, millaiselta normaali ihminen oikeasti näyttää, eikä tarvitse kokea, että täytyisi olla koko ajan parempi tai verrata itseään johonkuhun. Eipä ole ihme, että julkisuudessa olevat nuoret tytöt ja naiset alkavat itseään kiristellä ja korjailla, jos kotona on nähnyt ja kokenut, että näin täytyy toimia pärjätäkseen. Koti on paikka, jossa itsetuntoa ja identiteettiä ensimmäisenä rakennetaan. Kamala ajatella, millainen tunne olisi tullut, jos äiti olisi joskus sanonut, että "no, voisithan sinä vähän laihduttaa". Tiedän, että kelpaan tällaisena, mutta kun oma suhtautuminen itseen on rakennettu turvallisessa ympäristössä, voi kroppaansa terveellisesti muokata halujensa mukaan. Lähtökohtana on kuitenkin terveellinen elämäntapa, ei ostostv:n supertabletti.

Elämäntapa on tapa elää. Se ei ole hetkittäistä laihduttamista tai pussikeitoilla elämistä, se ei mielestäni ole edes dieetillä olemista ennen fitness-kisoja, vaan se on jokapäiväistä elämäämme, joka pohjautuu elämäämme asettamille arvoille ja lisää omaa hyvää oloa. Toki joku saattaa saada alkusysäyksen laihduttamiselle esimerkiksi jostakin kuurista, eikä pitkällä tähtäimellä suunniteltu kisaaminen ja siihen liittyvä dieettikään terveellisesti tehtynä aiheuta suurempaa haittaa. Kaikessa on tärkeintä kuunnella omaa kehoa ja elää ilman liian tiukkoja ehtoja ja kieltoja. Pieniä pysyviä muutoksia on helpompi tehdä kuin tehdä isoja äkillisiä muutoksia. Parempi on rajata esimerkiksi herkuttelu yhteen päivään viikossa kuin luvata, ettei syö vuoteen karkkia.

Fitnessbuumi on tällä hetkellä valtavaa, ja on hienoa, että ihmiset aktivoituvat liikkumaan ja elämään terveellisesti, mutta kaikelle tälle on kääntöpuolensa. Itse mietin aloittaessani 12 viikon treeniohjelman, missä menee omat rajani ja millaista ruokavaliota aion noudattaa, sillä en tahdo, että tämän ohjelman jälkeen ruokavalioni muuttuu radikaalisti. Oikeastaan aloin miettiä tätä kunnolla vasta, kun sairastuin flunssaan ja poskiontelotulehdukseen, joiden takia olin kolme viikkoa liikuntakiellossa ja vasta tällä viikolla pääsen takaisin treenaamaan. Aluksi viisi ensimmäistä viikkoa noudatin ohjelmaa tarkasti, mutta kipeänä ollessa ei tehnyt mieli esimerkiksi kasviksia olon ja makuaistin ollessa heikko. En ole voinut syödä ruokaohjelman mukaan, sillä en ole urheillut yhtään ja ylimääräinen proteiini olisi muodostunut kehossani rasvaksi. Päätin, että syön terveellisesti normaalia ruokaa, mutten grammantarkasti aio elää. Tällä hetkellä ruokaohjelmassani on yksi herkkupäivä viikossa, jolloin hiilarivarastot tulisi täyttää, kun viikoittaisen ruokaohjelman kalorimäärä on pudotettu alemmas. Aineenvaihdunta sysätään tällä tavoin käyntiin, kun pitkään on edetty samanlaisella ruokavaliolla. Tämä auttaa muokkaamaan kehoa ja lisää energiankulutusta, kun elimistö huijataan luulemaan, että lisää energiaa on tulossa. Kuitenkin näinä kolmena lepoviikkona olen syönyt vapaammin, ilman ylilyöntejä, mutta en ole potenut huonoa omaatuntoa, jos olen soveltanut ohjelmaa tuntojeni mukaan.

Näillä starttaa treenipäivä, plus muutamalla muulla lisäravinnekapselilla :)
Ruokaohjelman aamusmoothie on lemppari!
Tällaistako koko loppuelämä? Joka päivä?

Arkeen luksusta...

Törmäsin erästä blogia lukiessani yhteen kuvaan, jossa oli ulkomaanmatkalta otettu aamiaiskuva ja teksti siitä, että silloinkin eletään säntillisesti ja terveellisesti. En halua itse elää elämääni siten, että vanhana haihattelen vuosien perään, jolloin elin vain jatkuvasti mainostaen terveellisyyttä, jättäen monta tilaisuutta tai mahtavaa juhla-ateriaa väliin. Monet säntillistä ja terveellistä ruokavaliota noudattavat varmasti sanoisivat, että he eivät jää mistään paitsi. Elän itsekin terveellisesti, mutta se mikä itseäni alkoi yököttää, on tämä älytön hehkutus kaikkialla. Ymmärrän blogit, jotka käsittelevät terveellistä elämäntapaa ja ymmärrän treeniohjelmia noudattavia ja kisaavia ihmisiä, mutta jotenkin se, jos mitään elämässä ei voi tehdä muuta kuin mainitsemalla sanan #Healhty, alkaa se kieltämättä tulla jo korvista ulos.

En ole itse yhtä päivää lukuun ottamatta esimerkiksi juonut alkoholia kahdeksaan viikkoon. En ole sitä kieltänyt itseltäni kokonaan, vaan olen ajatellut etten pilaa treeniohjelmaani lipittämällä turhaan, ellei oikeasti tee mieli. Eikä ole kyllä tehnytkään. Karkkeja olen syönyt kerran viikossa, mutta kipeänä ollessa ehkä parikin. Tärkeintä mielestäni on se, että omien päätösten ei pidä olla ulkoisen paineen alla tehtyjä ja pakonomaisia vaan sellaisia, joista tulee itselle hyvä olo. Näin päätöksissä pysyminenkin on helpompaa, kun ne on tehnyt aidosti ja rehellisesti itseä eikä muita varten. Oma hyvä oloni tulee siitä, kun pääsee urheilemaan useita kertoja viikossa sekä syö säännöllisesti ja tarpeeksi paljon. Tällöin aineenvaihdunta pysyy vilkkaana ja olo on pirteä, energinen ja kevyt!

Joskus tyttöjen kakkukahveja ei vaan voi jättää väliin <3
Jos elämästä tulee liian pakonomaista suorittamista, on hyvä pysähtyä miettimään, miksi toimii niin. Kenenkään ei tarvitse näyttää Barbie-nukelta ja olla vuoden jokaisena päivänä kuin missi. On kiva kokea olevansa vahva ja hyvässä kunnossa, voida hyvin ja olla tyytyväinen itseensä, sillä tuloksista saa kiittää vain itseään. Tässäkin kannattaa kuitenkin muistaa, ettei anna tämän fitness-healthylifestyle-yltäkylläisyyden muodostua ahdistavaksi, sillä liikkumisen pitää olla hauskaa! Tärkeintä on löytää tasapaino ja oman elämän arvoihin sopiva tapa elää, jolloin elämästä voi oikeasti nauttia. Ihmisiin tutustuessa moni kaunistuu luonteensa vuoksi ilman minkäänlaista ulkoista yrittämistä. Sanotaanhan sitä, että moni kakku päältä kaunis. Vaalikaa siis ulkokuoren sijaan sitä niin kliseistä sisäistä kauneutta. :)


Kelpaat sellaisena kuin olet - jokaisena päivänä.

<3 Iida

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Joka päivä on äitienpäivä

Tänä äitienpäivänä tein päätöksen, että jään Helsinkiin, sillä viimeisinä kouluviikkoina on valitettavasti paljon hoidettavia koulutehtäviä ja toiseksi olen sairastanut kolmatta viikkoa flunssaa ja keskiviikkona kokenut elämäni ensimmäisen poskionteloiden punktoinnin (hyi!), joten reissaaminen tässä mielentilassa ei olisi ollut kovin rentouttavaa. 

Sanoin äidilleni, että mielestäni tämän päivän ei periaatteessa pitäisi erota mistään muusta vuoden päivästä, sillä jokainen päivä on äitienpäivä. Äidit on niitä arjen sankareita, joita liian harvoin muistetaan kiittää siitä, mitä he meidän vuoksi tekevät. 

Jos pitäisi kuvailla, millainen äiti tahtoisin mahdollisille tulevaisuuden lapsilleni olla, mainitsisin varmasti monia adjektiiveja, joilla tänä päivänä omaa äitiäni kuvailen. Mietin usein, miten äitini voi olla niin vahva. Hän selviää useista arjen askareista, joista itse stressaannun, ja näiden lisäksi hänellä on monta muuta, joiden asioista täytyy pitää huoli. Suurin osa työstä, jota hän tekee, on näkymätöntä eikä moni oikeasti edes arvaakaan, miten paljon äidit tekevät töitä. Äideille pitäisi maksaa palkkaa äitinä olemisesta, sillä sen voisi luokitella ammatiksi, jota rakkaudella harjoitetaan. Multitaskingin kuningatar ja perheen kantava voima, se minun kaunis äitini on.

Olen niin kiitollinen äidistäni enkä tiedä, mitä tekisin ilman häntä. Ajatuskin elämästä ilman häntä saa kyyneleet silmiin, enkä sellaista halua ajatellakaan. Hän on käyttänyt elämästään 36 kuukautta rakentaen elämää meidän perheen neljälle lapselle ja ollut äitinä kolme viikkoa vajaa 23 vuotta. Hänen ansiostaan minulla on ihana, rakastava perhe ja kauniit ja läheiset sisarukset. Kun katson perhettäni, voin tuntea suurta ylpeyttä. Ja uskon, että äitini voi tuntea vielä suurempaa ylpeyttä luomastaan. 

Äitini on minulle voima, tuki ja apu elämäni jokaisena vuotena, vuoden jokaisena kuukautena, kuukauden jokaisena päivänä ja jokaisen päivän tunteina -ihan milloin vain, ihan missä vain. Ilman äitiä en olisi se, kuka olen tänä päivänä. Tahdon kiittää maailman kauneinta, nuorekkainta, älykkäintä, tunteellisinta ja parasta äitiäni. 

KIITOS! <3




<3 Ylpeä esikoistyttäresi Iida

lauantai 2. toukokuuta 2015

Vappufiiliksiä!

Vappu meni mukavasti ja rauhallisesti kotona hyvässä seurassa istuskellen. Itse pysyttelin juhlatunnelmissa simalinjalla, sillä flunssa on vaivannut lähes kaksi viikkoa. Nyt onneksi suunta on parempaan antibioottikuurin jälkeen ja toivon todellakin, että tervehdyn viimein tästä. Halu salille on niin kova, että varmasti löytyy superpaljon motivaatiota ja energiaa treeneihin heti, kun vain tämä pöpö on lopunkin karkoitettu!








 Vappupäivänä täytyi pyörähtää Kaivarissa. Valkopäitä vilisi ja fiilis oli hyvä, eikä sääkään onneksi pahempi ollut! Sateet onneksi säästyi vasta täksi päiväksi, joten juhlia sai kuivana. :)





Ihanaa viikonlopun jatkoa! :)

<3 Iida


Kipu, joka ei poistu koskaan...

Havahduin vappuaattona siihen, miten nopeasti vuodet vierivät. Olen asunut jo neljä vuotta omillani Helsingissä ja oikein taivastelin asiaa kuin vanhempikin ihminen, sillä aika on todella kiitänyt kovaa vauhtia. Aloin laskea, montako vuotta meidän rakas Martta olisi täyttänyt 30.4.2015, hänhän olisi jo 10-vuotias. Muistan puhelun onnettomuudesta, jonka pitkän työpäivän päätteeksi sain kuukausi sen jälkeen, kun olin muuttanut Helsinkiin vajaan 19 vuoden ikäisenä. Tuntuu kuin tämä olisi tapahtunut vasta eilen. Kuvia selaillessani tuli paha mieli, miten ikävältä unohtaminen tuntuu. Se, että vähitellen unohtaa, miltä joku näytti, tuntui tai tuoksui. Kuvista näkee ulkokuoren, mutta pahinta on kun muistikuvat toisen luonteesta ja yhteisestä siteestä alkaa hälventyä. Nämä ovat asioita, joiden takia lemmikin ottamista miettii useamman kerran eikä vain söpöyden vallassa voi tehdä päätöstä. Toisaalta päätöksiä ei voi elämässä tehdä myöskään miettien pahinta mahdollista. Pitkään oli vaikeaa mennä käymään perheen luona kotona, sillä kukaan ei oikein halunnut puhua. Kävin usein iltaisin vähän kuin salaa haudalla, sillä en pystynyt puhua. Juurihan olin itsenäistynyt ja muuttanut pois kotoa, jossa siinäkin oli nuorelle käsittelemistä ja aina kotiinpaluu toi vain surun mieleen. Surun, josta kaikkien muutosten lisäksi oli vaikeaa keskutella. Yritin pitää itseni todella vahvana ja usein nieleskelin möykky kurkussa ja purin hampaita yhteen, koska en halunnut tuoda surua enempää esiin kuin se näkyi. Oli helpompi keskustella viestein äidin ja muiden kanssa kuin näyttää todelliset tunteet lähellä ollessa.

Vappuna 2007
Olin 13-vuotias, vielä niin pieni vaikka kuvittelin olevani isompikin, kun sain yhdessä äidin kanssa lähteä hakemaan meille pitkään toivottua koiranpentua useamman tunnin ajomatkan päästä. Seuraavana aamuna minulla alkoi pesäpalloleiri, joten nukuin pennun kanssa koko yön käyttäen sitä ulkona useita kertoja. Muistan vieläkin, miten se juoksi holtittomasti välillä törmäillen meidän jalkoihin, kun koordinaatio ei ollut vielä aivan kehittynyt. Pesäpalloleirin kohokohta oli, kun perhe tuli katsomaan pelejä, ja minulle se merkitsi pennun näkemistä. Viikossa suloinen pieni koiranpentu oli saanut kaikkien rakastamat naskalihampaat, joilla rakasti tarttua jokaista nilkasta kiinni ja roikkua siinä luullen, että kimittävä murina kuulostaisi jotenkin pelottavalta. Koko perhe oli rakastunut. Ja niin oli ulkopuolisetkin.

Yksi ensimmäisistä kuvista, joita saatiin silmät auki
Kotiinhakureissulta

Niin vain aika vierähti ja olin teinivuodet kasvanut yhdessä rakkaan tuhisijan seurassa, jonka kanssa on koettu monenlaista. Olin muuttanut 18-vuotiaana Helsinkiin, juuri vähän ennen kuin täytin 19 vuotta ja juhlisin ylioppilasjuhliani. Musertava puhelu eräänä iltana kuitenkin sai mieleni sekaisin, ja olin juuri sinä päivänä puhunut työkaverilleni meidän Martasta kertoen tahtovani ottaa koiramme kanssa yo-päivänä kuvia, ja tehdä siitä kenties kiitoskortin. Tunsin hetken maksavani siitä, että olin innoissani puhunut juuri kyseisestä aiheesta töissä, koska muutaman tunnin päästä mitään ei enää ollutkaan. Edelleen asiasta on vaikea puhua. En muista koskaan itkeneeni yhtä paljon kuin silloin. Töihin päästessäni turvonnein silmin eräs vuoropäällikkö kysyi, mitä kuuluu. Juuri tänä päivänä joku kysyy niin iloisesti, mitä kuuluu. Käännyin enkä kyennyt vastaamaan, hän tuli halaamaan. Pomoni sanoi, että lähde kotiin ja ole siellä niin pitkään kuin tarvii, hän hoitaa työvuoroni järjestelyn. Näin hänen silmissään kyyneleet. Sanoi tietävänsä, miltä minusta tuntuu.

Tuntuu, että teinivuodet on iso yhtenäinen muisto, josta on vaikea eritellä sen kummemmin mitään tiettyjä tapahtumia. Isoimmat muutokset pystyy kertoa, mutta ehkä myös se, ettei enää muista niin tarkasti jokapäiväisiä tapahtumia, kertoo hyvästä olosta ja siitä, miten koko perhe eläin mukaan lukien oli hitsautunut yhteen. Muistot palaa parhaiten mieleeni niitä samoja kappaleita kuuntelemalla, joita nuorempana kuuntelin. Muistan huoneeni, muistan valaistuksen koulupöydän ääressä, koulukirjat, äänet joita alakerrasta kuului, arkirutiinit ja sisällä olevan hyvänolontunteen. Muistan sen yhden aamun, kun heräsin kouluun, mutta tajusin niskani päällä olevan jotain. Makasin sängyssä ja selkäni ja niskani päällä makasi pieni koiranpentu, joka oli juuri sen kokoinen, että pääsi hyppämään sänkyyni. Mietin, miten ikinä viitsin siirtää tuota onnellisena tuhisevaa rakasta pois. 






Muistan, kuinka joku raapaisi oveani. En jaksanut heti nousta. Kuulin, kun ovea raapaistiin uudestaan. Tuli paha mieli. Menin avaamaan ja onnellisena meidän Martta tuli istumaan huoneeni sohvalle asettaen päänsä selkänojan päälle, laittaen kuononsa kiinni ikkunaan, jonka hän aina tuhisemalla sotki, ja tuijotti takapihalle. Katsoi virtaavaa koskea muiden tietämättä hänen ajatuksiaan. 

Pelottaa ääneen sanoa, etten ole menettänyt montaa läheistä ja eläinten menetyksistä tämä oli ensimmäinen, jonka oikeasti ymmärsin. Olin 8-vuotias kun edellinen koiramme oli nukkunut pois ja tällöin en ymmärtänyt kunnolla, miksi äiti itki. Lapselle se on jotenkin luonnollisempaa, sillä silloin on vielä niin autuaan tietämätön kaikista tunteiden vivahteista, joita vanhemmiten kehittyy. Koirattomat viisi vuotta perheessämme johtui varmasti juurikin tästä. Menetyksen tuskasta. 

Auttaa, kun ajattelee, että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa. Ja että tapahtumat on kirjoitettu etukäteen. Toisen paikkaa ei tietenkään voi koskaan ottaa kukaan muu, mutta tyhjiö tuntui raastavalta. Kotioven avatessa ääni, jota ei ollut, tuntui pahalta. Oli vain hiljaisuus. Ei ollut seinää paukuttavaa häntää eikä ollut ympärillä pörräävää tervehtijää. Oven avatessa sai joka kerta nielaista ja pidätellä itkua. Muistan, miten joskus vahingossa sanoi Martan nimen, vaikkei meidän luona enää häntä ollut. Tai kun aikoi huikata, että tule katsomaan, äiti tuli autolla kotiin. Siitä Martta aina innostui ja juoksi mutkat suoriksi ovelle äitiä vastaan. Tai ketä tahansa perheenjäsentä.

Meidän perheeseen tyhjän reviirin tuli täyttämään ihana pieni kullanruskea pallero ja maailman suloisin otus, meidän pieni Messi. Pienestä ei ole enää tietoakaan, mutta aivan yhtä ihana hän on vieläkin. Vain koiranomistajat voivat ymmärtää miten suuren osan perhettä koira muodostaa. Koira on niin älykäs, tunteellinen, uskollinen ja usein sen sanotaan olevan paras ystävä. Koira iloitsee estottomasti onnellisina hetkinä ja surun hetkinä tulee viereen ja lohduttaa. Ehkä ei ole sanoja, mutta lipaisu poskelle on merkki siitä, miten paljon itse merkitsemme eläimelle ja miten paljon enemmän eläin aistii, kun edes ymmärrämme.

Muutaman kuukauden surun jälkeen pienenpieni parantaja saapui. Hakiessamme häntä, muistan puristavan tunteen kurkussa, jota yritin pidätellä, etten purskahda itkuun. Miten onnellinen oloni oli. Hän ei korvannut mitään, vaan tuli omana itsenään ottamaan oman paikkansa meidän perheessämme ja sydämissämme juuri Martan varaaman paikan viereen. Ja ehkä emme olisi koskaan tavanneet tätä pian neljä vuotta täyttävää touhua ja tarmoa täynnä olevaa, niin älykästä ja viisasta eläintä, että melkein ihmiseksi voisi luokitella. Messin kanssa voisi puhua, jos hänellä olisi puhekyky, niin tarkasti hän kuuntelee ja toimii puheen mukaan. Älyttömän rakas perheenjäsen, joka toi uskoa, toivoa ja rakkautta meille sillä hetkellä, kun kipu oli kova. Tästä ihanasta en voisi kiitollisempi olla, niin paljon rakkautta se toi. Yhdisti särkyneet sydämet ja toi perheen rakkauden äärelle. Pienet ja niin surulliset veljeni saivat pikkuveljen ja ensimmäistä kertaa näin aidon hymyn kaikkien kasvoilla. Aika parantaa haavat, ja niin tämäkin.



2011






Messi toivottaa Martalle hyvää 10-vuotissyntymäpäivää jatken perinteistä vapun viettoa Martan jalanjäljissä. <3

Rakastakaa omianne joka päivä. He ovat täällä vain teitä varten. <3

<3 Iida