torstai 9. huhtikuuta 2015

Uusia tuulia

Yleensä kevääseen liittyy sekä konkreettisia muutoksia ihmisten elämissä että psyykkisiä muutoksia ihmisten mielissä. Koulujen päättyminen, tutkintotodistusten saaminen, yhteishaku, kesätyöpaikan vahvistuminen, muutto uudelle paikkakunnalle tai kaupungin sisällä ovat jo itsessään keväisiä tapahtumia, sillä ne kaikki viestivät lähestyvästä lähes kaikkien odottamasta kesästä.


Oma kevääni sisältää isoja muutoksia. Siskoni lähti vähän alle viikko sitten Australiaan au pairiksi kahden viikon varoitusajalla. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt edes ymmärtää täysin, että kohta hän olisi poissa melkein vuoden verran. Nyt voin sanoa, että on totta, ettei sitä todella ymmärrä mitä itsellä on ennen kuin se on poissa. Onneksi nyt ei lopullisesti poissa, mutta vuoden pituisen yhteiselon jälkeen vuosi erillään tuntuu pitkältä ajalta. Kyllä siinä puolin ja toisin itkut pääsi, kun pikkusisko piti lentokentälle jättää. Kokemuksesta tiedän nyt, että helpompi on itse lähteä kuin jäädä... Itse lähtiessä virittää itsensä sellaiseen modeen, että kestää melkein mitä vain, mutta kun jää tänne tuttuun ja turvalliseen, paikkaan jossa on yhteiset muistot, toinen on joka päivä vahvasti mielessä. Kohta onneksi pääsee seurailemaan blogin kautta Sannin elämää Brisbanessa. 

Tied together forever

Tässä on moni asia loksahtanut uusille urilleen sen jälkeen, kun tuo mun avovaimo lähti Australiaan, sillä nyt olen itse ottanut avovaimon roolin taloudessa. Eilen pysähdyin matkalla koulusta kotiin miettimään sitä, miten nyt tuntuu osittain nyt samalta kuin silloin, kun muutin Helsinkiin paria kuukautta vajaa 19-vuotiaana. Silloin mielessä oli, että kotikulmilla eletty aika on ohi ja nyt mennään elämässä eteenpäin ja luodaan omaa polkua. Muistan tuolloin miettineeni, että ei ole enää "paluuta" omaan perheeseen vaan tarkoitus olisi joskus itse perustaa sellainen. Vähän kuin seisoisi keskellä pitkää siltaa, josta ei pääse enää takaisin sinne, missä on aina ollut tuttua ja turvallista. Olisi rakennettava itse jotakin, jotta pääsisi sillan päähän, jossa vankka maaperä jälleen odottaisi. Ajatus tuntui jännittävältä ja ehkä vähän pelottavaltakin...


Bussimatkan aikana mieleeni tuli samankaltaisia ajatuksia uudesta alusta. Tässä sitä ollaan, rakentamassa omaa elämää yhä vakavammalle pohjalle ilman pääsyä entiseen, josta jäljellä on muistot. Pikkuhiljaa elämässä alkaa tapahtua yhä suurempia tapahtumia -sellaisia, joista on aina unelmoinut. Nyt vähän vanhempana alkaa tajuta, että aika todellakin kuluu ja pian juhlitaan 25-vuotispäivää ja hetken päästä varmaan jo nelikymppisiä. Yhteenmuutto, kihlaus, naimisiinmeno ja perheen perustaminen ovat kaikki asioita, joiden myötä seistään yhä vahvemmin itsenäisesti sen kivijalan päällä, jonka aikoinaan vanhemmat ovat jalkojen alle rakentaneet.

Aika kuluu ja liian usein stressaamme turhista asioista. Sellaisista, joilla ei ole meidän elämämme kannalta oikeasti niin suurta merkitystä kuin niille annamme. Sen sijaan, että miettisimme mitä muut meistä ajattelevat tai miksi emme voisi tehdä jotakin, mitä oikeasti haluamme, meidän tulisi tehdä juuri sitä, mitä itse haluamme. Olemmehan me täällä ensimmäisenä vastuussa omasta itsestämme ja olisi väärin omaa itseä kohtaan yrittää miellyttää kaikkia muita, sillä fakta on se, että siinä kukaan ei koskaan voi onnistua. Sen sijaan onnistua voi monessa itselleen tärkeässä asiassa, joista saa itsetunnolleen vahvistusta ja motivaatiota jatkaa kyseisen asian tekemistä. Ja sitä juuri pitäisi tehdä!


Itsekin syyllistyn edelleen liian usein siihen, että huomaan miettiväni jotakin ratkaisua sen pohjalta, mitä kuvittelen muiden siitä ajattelevan. Mielessä saattaa olla muiden mielipiteet tai kuva, jonka ajattelee muille itsestään antavan. Varmasti luonteessani on perfektionismin piirteitä niin paljon, että toivoisin aina voivani miellyttää yhtä aikaa kaikkia, olla kaikkialla samaan aikaan ja mahdollisimman ystävällinen kaikille. Mutta jos aina ajattelee muita ensiksi, tulee myöhemmin katumaan sitä, miten antoi muiden vaikuttaa itseensä silloin kun olisi kuulunut nauttia niistä asioista, jotka kussakin elämäntilanteessa olisi parhaiten omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia palvelleet. Tätä fiilistä bussimatkan aikana mietin. Sitä, että meidän oikeasti pitäisi keskittyä elämään sitä elämää, joka meille on annettu ja luoda sille merkitys. Sillä ei ole väliä, jos joku ei arvosta jotakin tekemistäsi, sillä se ei ole sinulta pois. Sillä ei ole väliä, jos joku sanoo sinulle jotakin ei-arvostettavaa, jos vain itse ymmärrät että silläkään ei ole tekemistesi kannalta mitään merkitystä. Monesti ihmiset heijastavat kommenteissaan myös omaa tunnettaan ja elämäntilanteeseen liittyviä tekijöitä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään liitoksissa omiin tekemisiisi.



Itseä täytyy kuunnella. Täytyy tehdä sitä, mitä rakastaa. Itse mietin ennen blogin perustamista, onko tyhmää perustaa blogi, kun niin moni nykyisin bloggaa. Tein tänään myös Instagram-tilin tämä blogi sen pohjana (@creatingmylifeblog) ja mietin, onko se tyhmää. Mutta miksi olisi? Jos tässä maailmassa jättäytyisi kehityksen ulkopuolelle vain sen takia, ettei halua tehdä jotakin, mitä joku muu jo tekee, ei voi koskaan onnistua missään. Ei voi motivoitua lisää, ei voi kehittyä. Tätä voisi miettiä kauempaakin katsellen, jos vaikka ajattelisi, ettei joku tv- tai radiokanava kehittyisi somen mukana siksi, kun kilpaileva kanava teki jotakin uutta ja innovatiivista. Siinä tippuisi kehityksen kärryiltä aika nopeasti. Sitähän tämä maailma on; yksi keksii jotakin, toinen kehittää siitä paremman ja kymmenen muuta kehittää samasta tuotteesta erilaisia variaatioita. Se, mikä ratkaisee, on motivoituneisuus ja asenne. 

Itse tykkään suunnattomasti katsella kauniita kuvia toisten blogeissa tai lukea tekstejä, joihin samaistua. Ennen somen kiivasta kehitystä blogit ovat olleet olemassa, mutta eivät ehkä niin merkittävässä roolissa kuin nykyisin. Toisaalta, oma ikäni vaikuttaa paljon siihen, millaisiin asioihin olen milloinkin kiinnittänyt huomioni. Minulle oli aina lapsena ja nuorena teininä tärkeää saada selata kaikki postin mukana tulleet mainokset ja kuvastot läpi. Taittelin sivuja hiirenkorville, kun näin kuvia, jotka inspiroivat minua. Selasin jopa Suomelan rakennus-/sisustuslehden. Tutkailin myös aina hintoja ja vertailin tuotteita. Suunnittelin ystäväni kanssa yli 10 vuotta sitten, että rakentaisimme isot omakotitalot vierekkäin ja maan alle koiratunnelin, jossa kennelimme sijaitsisi. Olin pienenä tyttönä armoton hevoshullu ja tein laskelmat äidilleni ja isälleni siitä, paljonko hevosen ylläpito kustantaisi. Netistä, vielä silloin kun vanhemmilta piti kysyä lupa nettiin menemiseen ja yhteyden yhdistämisen isoon tietokoneeseen, odotellen 10 minuttia kun modeemi piipitti ja netti aukesi, tutkailin hevossivustoilla hevosten hintoja ja otin selvää faktoista, jotka sitten fiksuna tyttönä vanhemmilleni esitin. 






Suunnittelu ja tekeminen on niitä asioita, jotka luovat mielihyvää. Yrittäjähenkisenä ihmisenä ja vielä omaa yritysideaa kehittelevänä koen, että tekemällä juuri sitä mitä rakastaa, voi löytää oman päämäärän -joskaan sellaista ei välttämättä tarvitse koskaan sillä sanalla määritellä. Tärkeintä on, että tekee sitä mitä itse rakastaa ja minkä kokee inspiroivana ja motivoivana. Kuka tietää, mitä mahdollisuuksia vastaan voi tulla.



Just do it!

<3 Iida
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti